Koltiainen

Pikku Pertti oli taas pakotettu menemään nukkumaan. Vähän tylsää. Yleensä häntä jouduttiin pakottamaan lukuisia eri kertoja, ennen kuin hän suostui lopulta luovuttamaan ja painamaan päänsä tyynyyn. Jotenkin olisi ollut mukavampaa aina jatkaa ylhäällä oloa. Miksipä sitä suotta nukkumaan.

Elokuisena iltana Pertti oli lopulta painanut päänsä tyynyyn, ja oli valmis nukkumaan. Mutta mikäs se tuolla ikkunalaudalla oikein oli? Jokin keltaisena tuikkiva oli ikkunan edessä yöpöydällä. Hyvin pienen näköinen piste tuikki ja liikahteli nopein pikku liikkein. Se oli mitä ilmeisimmin tullut sisään avoimesta ikkunasta.

Pertti nousi ylös ja lähti katsomaan, mikäs koltiainen se nyt sitten oikein oli. Piste oli miltei häikäisevän kirkas läheltä katsoen. Pertti yritti ottaa sen käteensä, mutta silloin koltiainen lensi vaatekaapin päälle. Sieltä kuului vaimeasti mutta selkeästi lausuttuna:

- Nännännää, Nännännää!

Mikäs se tuo nyt sitten oikein oli? Pertti kiipesi hyllyn kaapistoja pitkin ylöspäin. Pakkohan tuo oli saada kiinni. Ylimmällä kaapiston laatikostolla käsiote petti. Iloisesti rämähtäen Pertti, kolme pinkkaa vaatteita sekä hyllytaso päätyivät yhdenaikaisesti lattialle. Sotku oli aika valtaisan näköinen. Pertin vanhemmat tulivat huoneeseen, kevyesti punaisina.

Pertin äiti sanoi: Pertti!

Pertin isä sanoi: Pertti BRRK...

Vähän aikaa oli aika meluisaa. Äiti siivosi lattian ja järjesti kaapin uudestaan pitkin hampain. Isä murisi Pertille, joka näytti kaapin päälle sormellaan ja selitti jotakin vapisevalla äänellä keltaisesta pisteestä, mikä ei mitenkään lohduttanut isäukkoa. Hetken päästä vanhemmat poistuivat ja Pertti päätti nyt nukkua, oli koltiaisia talossa tahi ei. Peiton alle alkoi kuitenkin huoneen hiljennyttyä selkeästi kuulua vaimea lällätys:

- Nännännää, nännännää!

Pertti kurkisti peiton alta. Koltiainen oli nyt kiinni kattolampussa. Siellä syttyi ilkeännäköinen keltainen, kiusoitteleva tuike.

Pertti päätti ottaa kiinni tuon koltiaisen, sittenhän vanhemmat näkisivät. Hän hiipi kohden koltiaista. Hiljalleen hän veti tuolin lampunvarjostimen alle. Pertin kädessä olivat niin muovipussi kuin kärpäslätkäkin. Nyt saisi koltiainen kyytiä!

Lätkänhuitaisu epäonnistui hiukan. Koltiainen hyppäsi ylöspäin nopeasti, lampunvarjostin taas oli jotenkin huonosti kiinnitetty ja putosi särkyen lattialle. Pertin vanhemmat tulivat yöpuvuissaan Pertin huoneeseen.

Pertin äiti sanoi: Pertti, lopeta jo herran tähden!

Pertin isä sanoi: PERTTI BRRKXYZV DMB...

Pertti oli hyvin murheellinen. Koltiainen oli jälleen hävinnyt näkyvistä. Hän lakaisi itse sirut lattialta ja kuunteli tiukkaa saarnaa puolella korvalla. Kohta vanhemmat kuitenkin väsyivät. Huone hiljeni ja pimeni uudestaan. Pertistä lamppu ilman varjostinta oli ollut kirkkaampi kuin varjostimellinen. Turhaa hössötystä. Mutta hän päätti pysyä nyt peiton alla, vaikka koltiainen lällättelisi kuinka.

Ja pianhan koltiainen tulikin takaisin. Pieni ja pirteä ”nännännää” alkoi kaikua pitkin huonetta. Ensin se kuului etäämpää ja heikompana, mutta tuota pikaa ääni voimistui ja koveni. Pertti aikoi pysyä lujana, ja veti peittoa tiukemmin korvilleen.

Koltiainen oli jo ihan korvan lähellä. Voimakkaana ja häiritsevänä kuului ääni:

- Nännännää, nännännää!

Pertti aikoi nukahtaa koltiaisesta huolimatta. Mutta koltiainen mönkikin peiton alle! Keltainen tuike tunki aivan korvan juureen. Pertti leikki nukkuvaa, nieli kiukkunsa, ja veti kättä vähitellen korvaa kohden. Nyt oli koltiainen ollut liian hävytön!

Aivan korvansa juuresta Pertti kaappasi koltiaisen kämmeneensä. Hän pompahti pystyyn ilahtuneena. Sainpas!

Ilo oli kuitenkin hieman lyhytaikainen. Koltiainen alkoi polttaa tulenpalavasti Pertin kämmentä. Tästä oli äkkiä päästävä eroon! Pertti raotti vapaalla kädellä ikkunaa, ja viskasi koltiaisen ulos. Välittömästi hän löi ikkunan täysin kiinni. Koltiainen pompahteli ikkunaa vasten, ja tuikki minkä pystyi. Mutta eipäs sen ääni kuulunutkaan enää lasin läpi.

Pertti meni hiljaa sänkyynsä, veti peiton korvilleen, ja päätti nukkua sikeästi koko yön. Ja sen hän todellakin myös teki.

Koltiainen huomasi pian Pertin häirinnän toivottomaksi ja turhaksi. Niinpä se lähti etsimään uutta saalista. Mutta onneksi viereinenkin ikkuna oli auki! Koltiainen pyrähti sisään ja istahti uudelle yöpöydälle. Siinä se alkoi tuikkia keltaista pilkettään.

Pian Pertin vanhempien huoneessa alkoi kuulua:

- Nännännää, nännännää!

Matti, Pertin isä, ei ollut uskoa korviaan. Mikäs ihme se siinä vinkuu pöydän päällä? Matti ei ollut uskoa silmiään. Mitään ei oikein näkynyt, mutta silmiä häikäisi ja nännätystä kuului. Ensin hän ei oikein uskonut näkemäänsä alkuunkaan, mutta nännätys oli perin juurin ärsyttävää. Niinpä hän huitoi yöpöytää pitkin ja yritti tavoittaa käteensä tuota pirullista koltiaista. Mutta liian nopeahan se oli. Mummun kuva kaatui ja putosi lattialle. Meni samalla lasikin rikki.

Pertin äiti heräsi ja sanoi: Matti! Mitä sinä riehut keskellä yötä?

Matti valitteli huoneen hämäryyttä. Oli ollut vähän huono olo. Hän siivoaisi jäljet ja ostaisi uuden lasin heti huomenna.

Pertin äiti, Maria tuhisi tovin ja muistutti, että Matilla oli taas tainnut olla yhdelle illalle liikaa olutta. Vanhemmiten sitä menee kuulemma pää heikommaksi. Sitten oli taas hiljaista.

Matti päätti olla välittämättä harhoista. Hetken se onnistuikin ihan hyvin. Matti sulki silmänsä ja kuunteli nännätystä.

Sitten se kehtasi istua hänen nenänsä päälle! Uskomatonta roskaa, ajatteli Matti, punastui kovin, mutta malttoi mielensä. Sillä lopulta poika ja isä olivat hyvinkin samankaltaisia. Matti odotti pitkään polttavaa tunnetta nenällään, joka nännätellen ja kirkkaasti välkähdellen piinasi hänen yötään. Sitten Matti läppäsi kätensä yhteen ja vangitsi koltiaisen käsiensä väliin. Mutta kylläpäs se poltti!

Kuuma kuumaan paikkaan, ajatteli matti, ja heitti koltiaisen kamiinanpesään. Sitten hän avasi pellit ja heitti vetoluukkuun palavan sanomalehden. Eiköhän lähtisi, olipa mikä hyvänsä!

Koltiainen pakeni tulta piipusta ulos. Se lennähti kesäyöhön, pörisi pörrönä tovin, ja suuntasi sitten kohden uusia kiusantekoja.

Matti meni nukkumaan ja mietti omaa poikaansa. Ehkä hän taisi joskus olla tälle vähän turhan ankara. Olikohan tämä ollut jokin alitajunnan juoni?

Hetken mietittyään Matti tuli siihen tulokseen, että aivan sama. Hän päätti nukkua hyvin ja kääntää kylkeään, ja ne molemmat hän todellakin myös teki.