Kun maailma loppui

Jari istui yksin huoneessa. Sisar makasi viimeisillään sängyssä. Jari silitti siskonsa päätä.

-Sssst.

Sisar oli sinimusta kasvoiltaan, henki tuskin kulki. Sisko yritti sanoa jotakin. Verta valui suusta.

-Sssst.

Jari silitti sisaren päätä. Ulkona oli hiljaista, aavemaista. Linnut putosivat kuolleina puista. Jarin molemmat vanhemmat olivat jo kuolleet. Isä kuoli jo eilen, äiti vasta tänä aamuna. Jari ei tiennyt, mitä heille olisi pitänyt tehdä vielä. Joten hän oli nostanut molemmat parvekkeelle istumaan. Jonkinlainen aikalisä. Jääkaapin ruokavarat alkoivat huveta.

Jari ei oikein tiennyt, mitä olisi odottanut. Jotain hän odotti. Jotain pitäisi tapahtua. Nimittäin jotain olisi pakko tapahtua. Muutoin kaikki olisi väärin.

Juuri kun hän tätä mietti, kurkisti viemäristä pieni vihreä limainen olento. Se ryömi hiljaa ja hymyilemättä Jarin viereen. Pian tuon olion perässä seurasi kokonainen komppania vihreitä ja limaisia otuksia.

- Keitäs te olette?, kysyi Jari. Ei hän pelännyt yhtään. Mitään pahempaa ei enää voinut tapahtua.

- Me ollaan trokdolyyttiperhe, sanoi isoin limanuljaska.

- Tämä on kauheaa, isätrokdolyytti lisäsi heti perään.

- Trokdolyyttejä? Mutta eikös teidän näkemisestä pitäisi seurata aina jotain kauheaa?

- Joo.

- Meidät näkee vain, kun me ollaan kostamassa.

- Niin me ollaan nytkin.

- Muttei olekaan ketään kelle kostaisi mitään.

- Vaikka iljettävyys on ääretöntä, rajatonta. Kutsu kostoon on kerrassaan silmitön.

- Mutta kohde puuttuu.

- Ruokapöytä on tyhjä.

Pikkutrokdolyytti alkoi heti itkeä. Jari silitti sitä toisella kädellä.

- Kukapa tälle taudille voisi kostaa.

Parvekkeella pomppi kaksi tontunnäköistä ukkelia. Ne näyttivät murheellisilta.

- Näetkö sinä, veliseni?

- Näen. Näetkö sinä?

- Näen. Haistatko sinä, veliseni?

- Haistan, haistan. Haistatko sinä?

- Haistan. Kuolema on kaikkialla.

Jari avasi oven.

- Keitäs te olette?

Tontut taapersivat sisään.

- Näetkö sinä, veliseni?

- Näen, tyttöhän elää vielä!

- Näen! Koivet kattoon!

- Kaviot pystyyn!

- Tassut yhteen!

- Näin me sidomme tämänkin lyhteen!

Viskontit iskivät tassut niin lujasti yhteen, että kunnon kipinäparvi sinkosi huoneeseen. Tyttö nousi istumaan ja näytti virkeältä. Sanna näki limaklöntit ja tontut ja kirkaisi. Välittömästi hän vaipui mustaan sohjoonsa takaisin.

- Se siitä.

Viskontit istuivat apeina matolle. Trokdolyytit yrittivät lohduttaa Viskontteja.

Jari keskeytti apatian. Hän päätti sanoa jotakin viisasta.

- Sanokaa te kokeneet – millä voi kaiken vielä kääntää? Millä voi menneen korjata, millä voi kuolleet herättää, millä tehdä kaikki jo tehty virhe tekemättömäksi?

Viskontti katsoi apeana Jaria.

- Kirkuna voi estää meidän temput, tehdä tehdyn tekemättömäksi – mutta se on vain pieni sivupolku.

Isätrokdolyytti nosti päätään.

- On menneessä liikettä, tulevassa elämää. Aika on todellisin kaikista liikesuunnista.

Isätrokdo alkoi nuuskia ilmaa.

- Odottakaa hetki. Minä haistan nyt aikaa kohden mennyttä, sitä suurta ja hallitsevaa.

Ja isätrokdolyytti haistoi syvempään kuin milloinkaan ennen. Mennyt tuntui kirkastuvan kovasti kohden alkuhämärää. Sen säikeet kiertyivät yhteen. Isätrokdolyytti avasi silmänsä.

- No?

- Lohikäärmepallot. Me tarvitaan lohikäärmepalloja.

Viskontit tuijottivat ihmeissään. Jari oli vähän epäilevä.

- Eikös se ole vain joku itämainen lastenohjelma?

- On. Mutta siksi juuri. Luodaan seitsemän lohikäärmepalloa. Synnytetään se tarina. Viskonttien avulla se voidaan luoda.

- Miksi?

- Jotta me voidaan kutsua esiin todellinen suuri punainen lohikäärme.

- Eikös se taas ollut jokin kauhuelokuva?

- Ehkä sekin. Mutta jos mennyttä halutaan korjata, tarvitaan suuri punainen lohikäärme. Tarvitaan kosketus solmujen alkukohtaan. Tarvitaan kontakti valontuojaan.

Jari nielaisi. Jokin tuntui nyt pahaenteiseltä. Viskontitkin epäröivät.

- Trokdolyyttiseni, oletko aivan varma?

Trokdolyytti katsoi viskonttiveljiä.

- Olen. Tiedän sen yhtä hyvin kuin oman olemassaoloni. Ei se lohikäärme mikään todellinen jumala ole. Mutta kaikkien sääntöjen solmukohta se kyllä on.

- Uskotko sinä tuota, veliseni?

- Uskon osittain. Uskotko sinä?

- Uskon, ehkä. Tunnetko sinä sen?

- Tunnen. Tunnetko ennen kaikkea vaihtoehdottomuuden, missä nyt olemme?

- Tunnen. Tunnetko sinä?

- Tunnen. Siis koivet kattoon!

- Kaviot pystyyn!

- Tassut yhteen!

- TASSUT YHTEEN!

- Näin me sidomme tämänkin lyhteen!

Viskontit löivät sellaisella voimalla kädet yhteen, että koko huone täyttyi kipinöistä. Kipinäparven hälvennyttyä oli lattialla 7 lohikäärmepalloa.

Jari muisti tarinan, jonka mukaan tarina toimi. Hän otti komennon ja loi uutta tarinaa. Huoneessa olevan ryhmä jakaantui piiriin, ja lohikäärmepallot jaettiin ympyrämuotoon. Hetken vallitsi syvä hiljaisuus.

- Mikä sen nimi on?

- En minä tiedä. Tiedätkö sinä?

- En. Tiedätkö sinä?

- En.

- Mutta meidän täytyy kutsua sitä oikealla nimellä.

Isätrokdolyytti sulki silmänsä. Ja avasi ne sitten säkenöivinä.

- Sitä voisi kutsua monillakin nimillä. Valon tuojana ja pääjumalanakin sitä suuresti palvotaan. Osa palvoo sitä jollakin tietyllä nimellä, millä joku palvoo jotakin ihan toista ajatusta tai hahmoa. Sitä palvotaan pimeän ja valon nimissä, joka puolella maailmaa. Mutta tämä lohikäärme itse kutsuu itseään ihan eri nimellä. Oikea nimi on AcracarcA.

- Eikös sen pitäisi mennä Acracadabra?

Isätrokdo katsoi paheksuvasti Jaria.

- Älä leiki tällä nimellä. Ja jos kutsu halutaan onnistuneesti suorittaa, muistakaa, että se nimi on kuusipäinen, siinä on etu ja sukunimi. Käsi oikealle, etunimi Acracarca, käsi vasemmalle, sukunimi Acracarca. Käsi ylös, AcracarcA. Se on lisäksi itsensä suku, itsensä alku ja itse itsensä loppu.

Kaikki keskittyivät kutsun nostamiseen. Jari näytti käsimerkkiä.

- AcracarcA!

Jari veti vielä kätensä ylhäältä alas, ja sanoi itse kolmannen kerran:

- AcracarcA!

Huoneen sisälle ilmaantuivat punaiset kirjaimet, jotka järjestyivät kahdeksi kolmioksi:

c c

A c r a c a r c A

c a a c

r c c r

a a

r r

c c c c

A c r a c a r c A

r r

c c

Suuri punainen lohikäärme

Huone pimeni, sen tilalle ilmaantui avara syvänharmaa tyhjyys. Sen seasta työntyi esiin suunnaton punainen harjasselkä. Kun AcracarcA nosti suuren kulmikkaan päänsä korkeuksiin, Jarin polvet alkoivat vapista. Jokin AcracarcAssa oli sellaista, mikä sai hänet pelkäämään tässäkin tilanteessa. Lohikäärmeen silmät olivat pahimmat. Ne eivät olleet vihaiset, eivät kiinnostuneet, eivät lempeät. Niiden jäisyys oli sielua hyytävää. Sen ääni oli syvä murahdus menneestä, ja järisytti harmaata tilaa.

- Kuka häiritsee untani?

Viskontit olivat menneet jo piiloon tuolin alle. Trokdolyyteistä vain kaksi vanhinta tuijotti vaitonaisina AcracarcaA.

- Kuka?

- Minä, pikku Jari, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja jonka sisko on kuolemassa?

- Onko se sinusta jokin syy minun esiin kutsuuni?

Jari hätääntyi, mutta suuttui sisimmässään samalla.

- Ei pelkästään. Mutta kaikki ihmiset kuolevat. Tauti on varma ja nopea. Minäkin kuolen varmaan parissa päivässä. Eivätkä vain ihmiset kuole. Kaikki eläimet ja kalat kuolevat samaa tahtia. Vain kasvit ja hyönteiset kestävät.

AcracarcA tuijotti hyytävästi Jaria.

- Joten entäs sitten?

- Eikö se liikuta sinua yhtään? Se on kaikki hirveän väärin!

Ensi kertaa AcracarcAn silmät osoittivat vähäistä mielenkiintoa.

- Vai väärin? Mikäpä olisi lopulta täysin väärin?

- Pyydän sinua, pelasta maailma jos voit.

AcracarcA alkoi nauraa. Sen nauru oli yhtä suloinen kuin raju maanjäristys tai tulivuorenpurkaus.

- Voisin hyvinkin ehkä pelastaa. Jos vain haluaisin. Mutta miksi teidät pitäisi pelastaa? Itsehän te koko taudin teitte. Ne koneet, millä elämä on alkuun opetettu, eivät oikeasti salli tuon tehoisia tauteja. Tiesitkö sinä edes sitä? Teiltä puuttui ehkä... vain viisautta?

AcraacarcA katsoi jäisesti ryhmää.

- Ehkäpä tämä kaikki, mitä elätte ja kuolette läpi juuri nyt, on teille osaksi tulevaa suuren suurta viisautta.

Oli hiljaista. AcracarcA jatkoi itse.

- Taidat luulla, että jokin voima teitä ohjaa aina hyvään tulevaisuuteen. Mutta te itse elätte, ohjaatte ja kuolette. Niin on parasta. Kuolkaa rauhassa. Antakaa minunkin olla rauhassa.

AcracarcA alkoi vetäytyä takaisin. Jari ei tiedä itsekään, miten hän uskalsikaan huutaa:

- Auta kuitenkin meitä, tämän kerran! Jos vain pystyt. Minä pyydän! Viskontit teki lohikäärmepallot. Minulla on oikeus pyytää, kutsuin sinua oikealla nimelläsi!

AcracarcA muuttui punaisemmaksi.

-HALUATTEKO MUKA JUURI MINULTA APUA?

Äänen sävy ja voima oli sellainen, että Jari vaikeni. Mikään ei olisi saanut häntä enää avaamaan suutaan. Yllättäen kuitenkin isätrokdolyytti puhui AcracarcaA vastaan rauhallisella äänellä.

- Miksipä et voisi auttaa? Minä tiedän, että olet kuitenkin yhtä alkuvalon kanssa, olet solmu ajassa ja henki tilassa. Joten miksipä et auttaisi?

AcracarcAn punastus laski. Ensi kertaa silmien jäisyys poistui , ja niiden tilalla näkyi pohjatonta vihaa.

- Miksipä en? Minä kerron. Kerran tulin valossa maailmaan. Ja odotukseni olivat suuret.

AcracarcA liikahti hieman, ja tausta häilyi sen liikkeiden tahdissa.

- Minä halusin olla hyvä, suuri lohikäärme, turva kaikille olennoille. Olin valkea kuin lumi, siipeni olivat hopeaa ja kevyet kuin uni. Mutta kaikkea en minäkään voi muuttaa. Montako uutta mahdollisuutta teidän mielestänne pitäisi olennolle antaa, jotta se voisi uudelleen ja uudelleen hypätä pimeään?

AcracarcA kääntyi tiukasti kohti vanhinta Trokdolyyttiä.

- Miltä tuntuu olla 15 000 miljoonaa vuotta yksin? Miltä tuntuu omata kaikki voima mitä maailmassa on, ja olla samalla täysin voimaton kaiken kurjuuden edessä? Miltä tuntuu seurata hulluutta loputtomassa ajassa, loputtomana toistona, loputtomana kaikuna ja päättymättömänä lauluna? Kauanko itse sitä lähes täydellisen älykkäänä ja kuolemattomana jaksaisit?

AcracarcA katsoi tuolin läpi Viskontteja.

- Miltä tuntuu tehdä hienoja temppuja, jotka aina lopulta purkautuvat tyhjyyteen, yksinäisenä tuhansista vuosimiljoonista toiseen?

AcracarcA katsoi Jaria.

- Miltä tuntuu syntyä valonhohtoisena, muuttua tällaiseksi punaiseksi jääsilmäiseksi lohikäärmeeksi, millaista on tietää täydellä varmuudella muuttuvansa vielä kerran sysimustaksi syöveriksi universumin pimentyessä? Miltä tuntuu tietää jo ennalta, että jonakin päivänä ei voi enää pyytäjille tarjota halutessaankaan muuta kuin loputonta ja päättymätöntä pimeyttä? Miltä tuntuu kuunnella, kun menneisyyttäsi ihaillaan ja tulevaisuutesi on kirottu kaikissa maailmoissa? Miltä tuntuu kuunnella, kun linnut pyytävät mitä hartaimmin kukistamaan toisensa. Ehkä kaikki toiveet pitäisi toteuttaa? EHKÄ HYVINKIN!

Jari sai silti puhetaitonsa takaisin.

- Tee maailmasta sitten hyvä! Muuta runko! Tee se!

Acracarcan ilme ei muuttunut. Jää tuntui jopa syvenevän katseessa.

- Tiedätkö, sitä minä en voi tehdä. Siihen en pysty. Yritin sitä jo kerran 3000 miljoonaa vuotta. Mutta se, mikä itseni teki, ei ole minun hallinnassani. Se, mitä itse perustaltani olen, ei ole omassa valinnassani.

AcracarcA kohosi seisomaan takajaloilleen. Pää tuskin näkyi enää, mutta ääni järisi.

- Auringot syntyvät sammumaan, lapset syntyvät kuolemaan, kaikkeus syntyy pimenemään ja tähdistöt syntyvät hajaantumaan. Te vain ette halua tietää sitä. Vaikka jokaisen sisällä se asia on tulikirjaimilla kirjoitettu. Rakenteet syntyvät purkautumaan, valo syntyi katoamaan. Universumi on syntynyt kuolemaan. Tätä ei voi muuttaa. TÄTÄ EI VOI MUUTTAA! SE RIITTÄÄ!

AcracarcA kääntyi nopeudella, mikä ylitti kaikkien ymmärryksen.

- Te odotatte pikavoittoja, ihmeitä, helpotuksia ja kaiken korjautuvuutta. Jos sellainen pikapelastus on jossakin, hyvät anojat, se kaiken korjaavuus ei ole missään täällä. Jos jossakin on onni ja ikuinen elämä, paratiisi vailla huolia, niin pikku lohikäärmepalloilijat, se paikka ei ole missään täällä.

Trokdolyytitkin olivat menneet tuolin alle piiloon. Tuolit tärisivät. Jokin Jarissa oli nyt syttynyt. Onneksi se ei ollut lainkaan vihaa. Se mitä Jari nyt tunsi, oli tuuli, joka virtasi jostakin hänen sisältään. Pelko oli hänestä poissa.

- AcracarcA, sinun ei ole ollut helppoa elää.

Suuri punainen lohikäärme oli nyt hiljaa.

- AcracarcA, ehkä jossakin kaikkien kuorien takana on jotakin erittäin hyvää. Ehkä jossain kaikkien maailmojen takana on jotakin ikuista ja tavoiteltavaa. Ehkä siihen pitäisi edes pyrkiä.

Punainen lohikäärme jyrähti ja aukaisi valtavan kitansa.

-HALUATTEKO TE TODELLA MINUN APUANI?

Huoneessa olijat näkivät hetkessä, miten kokonaiset tähtijoukot muserrettiin tomuksi yhdellä pyyhkäisyllä. He näkivät, miten miljoonat lajit hävitettiin hetkessä lopulliseen sukupuuttoon tulella ja kuumuudella. He näkivät voiman, mikä sai kovimmat aineet ja viisaimmatkin sivilisaatiot murskautumaan olemattomuuteen yhdessä silmänräpäyksessä.

Huone oli hiljainen kuin kuolema. Jarikin ryömi lattialla silkasta kauhusta, mutta mutisi edelleen.

- Miksi et enää usko itse mihinkään?

AcracarcA laskeutui alas. Sen silmät olivat edelleen jäätä.

- Mihin minun sitten pitäisi uskoa?

- Johonkin hyvään ja itseäsi kyvykkäämpään.

- Miksi minun pitäisi elättää sellaista kuvitelmaa? Missä minä sellaista olisin koskaan nähnyt tai kokenut?

- Koska muutakaan sinulla ei ole. Siinä asiassa olemme samalla viivalla, vaikka oletkin miljardeja miljardeja kertoja vahvempi itseäni. Sinäkin pelkäät kuolemaasi, ihan niin kuin minäkin, vaikka se kauempana onkin. Minä näen, että sinäkin todella pelkäät.

-ETKÖ SINÄ PELKÄÄ MINUA?

- Pelkään kuollakseni. Mutta etkö ymmärrä, minä kuolen joka tapauksessa jo kahdessa päivässä. Mutta minä rakastan vanhempiani ja siskoani. Teen mitä tahansa, että pelastaisin heidät.

- Se on vain pelkkää pelkoa.

- Olkoon vaikka pelkkää pelkoa. Mutta jos emme usko parempaan ja yritä tehdä kaikki asioita meille kaikille paremmiksi, melkeinpä parhaiksi mahdollisiksi, niin mitä meille jää muuta kuin uninen maailman tapahtumia seuraileva horros?

Punainen lohikäärme istahti aloilleen.

- Jos ymmärtäisit sen, minkä minä ymmärrän, näkisit, että lopulta pyrkimys täydellisyyteen vain kerää kurjuuden lopulliseen räjähdyspisteeseen. Tuosta yrityksestä ei lopulta koidu yhtään mitään hyvää.

- Tärkeää on silti uskoa.

- Miksi?

- Koska se voisi olla jopa totta. Minä haluan uskoa, että autat meitä, koska muuta apua ei oikein näytä oleva olemassa. Ja minä haluan uskoa, että on jossakin suuri, pyhä ja valkoinen, joka suojelee meitä kaikkia. Jopa sinuakin. AcracarcA, sinun pitää uskoa johonkin. Itsesi takia ja meidän takia.

AcracarcA katsoi ryhmää.

- Usein ei minulle noin puhuta. Hyvin harvoin. Ehkä minunkin pitäisi tietämisen lisäksi tuntea, miten keskenkasvuinen itikkakin voi löytää tuollaisia tunteita ja ajatuksia. Mutta kerro, miksipä sitten oma jumalani olisi minut näin hylännyt?

- En minä tiedä. Mutta auta meitä! Jos autat meitä tässä, lupaan rukoilla sielusi puolesta joka ilta, niin kauan kuin elän.

AcracarcAn jääsilmissä oli hieman pehmenevä sävy.

- Tarkoitatko sitä todella? Edes jonkinasteisella rakkaudella? Vaikka olen syvän tummanpunainen suuri lohikäärme?

- Tarkoitan.

Oli pitkään hiljaista.

AcracarcA puhui pelottavalla, mutta melko säyseällä äänellä.

- Katsokaa kokoanne. Tässä on teidän suuren ongelmanne oikea kokoluokka.

AcracarcA näytti kokonaista maapalloa, ja nosti yhden hiekanjyvän käteensä:

- Tässä on teidän kohtaloittenne lopullinen merkitys.

AcrarcA puhalsi jyvän ilmaan, missä se katosi näkyvistä.

- Minä voin auttaa teitä. Mutta en siten, kuin te tätä apua luulette haluavanne. Aika on muuttuva virta, jota en voi kääntää, mitä kukaan ei voi kääntää. Se on ensimmäinen tuuli, joka puhaltaa kaiken läpi. Kaiken hajaantumisen tie on toinen vääjäämätön pyrkimys. Valon muuttuminen pimeydeksi on sekin vääjäämätöntä. Painovoiman katoamattomuus on sekin väistämätöntä. Kaikki tämä on selkäni takana, enkä voi millekään niistä yhtään mitään.

Jari katsoi AcracarcaA kyynelehtien.

- Voin toteuttaa toiveesi luomalla uuden maan, ja syömällä entisen. Kaikki se missä elit ja synnyit, katoaa silloin iäksi. Maa, jota luulet entiseksi, onkin uusi, samoin kaikki sen asukkaat. jopa sinä. Eroa tuskin huomaat. Haluatko sinä sitä tälle maalle? Muilla ehdoilla en voi teitä auttaa.

Nyt oli Viskonttien vuoro järkyttyä.

- Kuulitko, veliseni?

- Kuulin. Kuulitko sinä?

- Kuulin. Ei hyvä, veliseni, ei hyvä.

AcracarcA muutti tilan avaruudeksi. Ryhmä kellui tähtien seassa.

- Katsokaa. Äärettömyyksistä suurin ei ole takananne, missä on sokaiseva ja polttava valon seinä. Se ei ole edessänne, missä on sysimusta ja jäinen pimeyden pohja. Äärettömyys jonka kuvittelette päällänne, allanne ja sivuillanne on vain kangas ja kompa. Todellinen äärettömyys on hetkissä kiinni, tilasta irrrallaan, maailmat läpäisevänä lankana. Se kaiken sisäinen äärettömyys on todellinen. Vain rakenneperusta on pohjaton ja ajasta irti. Voin kyllä auttaa teitä, mutta haluan pian nukkumaan. Haluan täältä pois, takaisin ristikkoon. Haluatteko te siis apua näillä ehdoilla vai ette?

Jari vastasi muiden puolesta.

- Haluamme. Haluamme apua menneisyytesi hengessä.

Punaisen lohikäärmeen silmistä hävisi jää, ja niihin syttyi lämpö, joka muuttui hetkessä sokaisevan kirkkaaksi valoksi, joka täytti maailman. Valo. Koko lohikäärme hävisi näkyvistä ja valkeus täytti harmaan tilan. Ääni puhui valon seasta.

- Hyvästelkää itsenne ja maailmanne. Uusi maa syntyy täydellisenä kopiona nykyhetkeen sellaisena kuin mitä se oli hetki ennen viruksen luomista. Hoitakaa itse loput.

Maailma katosi.

Maailmanlopun jälkeen

Äiti lauloi keittiössä. Viskontitkin kuulivat sen, mutta olivat kerrankin hiljaa. Isätrokdolyytti alkoi hymyillä. Jarikin ymmärsi heti, että tuossa hölmönnäköisessä hymyssä oli jotakin, mikä oli jollakin oudolla tavalla jopa AcracarcaA vääjäämättömämpää. Trokdolyyttinen hymy tuhoaisi aina kaiken koskaan rakennetun. Eikä Jari ollut enää yhtään huolissaan viruksesta. Sitä ei siis ikinä tehtäisi.

Illalla Trokdolyytit saivat parhaan päivällisen, mitä he ikinä olivat syöneet. Iljetys oli saatu saaliiksi. Viskontitkin kutsuttiin juhla-aterialle, mutta he kieltäytyivät iljetyksistä. Vain joku joka on trokdolyytti voisi syödä moista törkyä.

Saman päivän iltana Jari katseli perheensä kanssa uutisia ja halasi kaikkia. Sisko ei pitänyt siitä, mutta Jari ei välittänyt edes siskon vinkumisesta. Vaan Jaripa halasi vielä lisää.

Jossakin oli suuri armeijan tutkimusyksikkö sortunut, palanut, joutunut tulvan alle ja heti perään äkillisen tornadon yllättämäksi. Lauma sopuleita oli vallannut rauniot ja tupperware -kutsujen 50-vuotisjuhla oli eksynyt parkkipaikalle. Posti oli ollut myöhässä ja kaikissa kannettavissa tietokoneissa oli ollut tietokonehakkerien tuomia viruksia ja sekä oudon auringonpurkauksen luoma impulssi. Linnut olivat hyökkäilleet jostain syystä työntekijöiden kimppuun ja hullut erakot olivat ajaneet väkeä moottorisahoilla ja jousipyssyillä varustautuneina alueen laitamilla. Viemärivettä oli tullut vesiputkista ja lemmikkioravassa oli ollut vesikauhu. Toimittajakin myönsi, että tämä kaikki oli ollut hyvin omituista ja sekavaa.

Yksikön Nobel -palkittu huippubiologi oli seonnut, ja selitti jotakin pienten vihreiden limanuljaskoiden ilkeästä hymystä.

Illalla viskontit istuivat lempipaikallaan männyn oksalla.

- Ajatteletko sinä, veliseni?

- Ajattelen. Ajatteletko sinä?

- Ajattelen. Tiedätkö sinä, mikä ei osaa kirkua?

- Tiedän. Tiedätkö sinä?

- Tiedän! Olisiko siitä hyötyä jatkossa?

- Voisi olla. Voisiko sinusta, veliseni?

- Voisi, tehdäänpä torjuntaväline!

- Koivet kattoon!

- Kaviot pystyyn!

- Tassut yhteen!

-TASSUT YHTEEN!

- Näin me sidomme tämänkin lyhteen!

Kipinäparvi, mikä ilmaan iltapimeällä sinkoutui, oli niin sakea, että poliisi sai lukuisia ilmoituksia laittomasta ilotulituksesta.

Viskontit katselivat tulosta, mikä oli heidän suurimmasta taiastaan syntynyt. Mitään ei näkynyt missään.

- Tunnetko sen?

- Tunnen. Tunnetko sinä?

- Tunnen, veliseni, tunnen!

Viskontit hymyilivät. Uusi hiekanjyvää pienempi bakteerilaji oli syntynyt. Se oli kaikkia outoja ylitehokkaita mutantteja ahmiva minikokoinen basiliski, jolla oli 62347 pientä terävää hammasta. Se haistoi ylitehokkuuden menneestä ja tulevasta, ja suunnisti sukunsa kanssa kiivaasti tässä hetkessä kohden syntymään tulevia karmotuksia.