Pikku Lauri ja Jeesus

 

   Lauri oli pahalla pŠŠllŠ. HŠn istui puistossa ja murjotti. KoulupŠivŠ oli ollut kaikkea muuta kuin hyvŠ. Koulureppua oli potkittu ja evŠŠt oli sotkettu. Koko kiusausporukka oli ollut oikein tarmokkaalla tuulella. Lauri ei oikeastaan jaksanut olla murheellinen enŠŠ. Jotakin muuta alkoi kasvaa hŠnen sisŠllŠŠn. Jonkinlaista automaattista muutoksen valmistelua syntyi kaiken aikaa hŠnen mielessŠŠn. Lauri oli vasta yksitoistavuotias, mutta ajatukset olivat suuria ja rumia. Ajatukset olivat hyvin suuria ja erittŠin rumia.

   Lauri kŠveli puistolammen rantaan. Vesi seisoi tyynenŠ. Nuorehko mies istui hajareisin rannalla. Lintu istui miehen kŠdessŠ. Se herŠtti Laurin mielenkiinnon. Mutta kun Lauri tuli lŠhemmŠksi, lintu lensi pois. Lauri istui miehen viereen.

-      Miten sinŠ sait sen istumaan kŠteesi?

Mies otti pienen puutyšn maasta ja jatkoi sen kaivertamista, muuttamatta katseensa suuntaa.

-      Annoin sille ruokaa. Se oli nŠlkŠinen.

Lauri oli hetken hiljaa ja katseli puutyštŠ. SiitŠ oli tulossa kaunis pieni kynŠteline.

-      Eikš sinun pitŠisi olla matkalla kotiin?, kysyi mies.

-      Joo. Mutta ei sinne vielŠ kahteen tuntiin ehdi kumpikaan vanhemmista. Mut en mŠŠ koulun alueelle ainakaan jŠŠ. Kun ei ole pakko.

-      MissŠ sinulla on koti?

-      Ruskeasuolla.

-      Onko se sinun oma koti?

-      On.

Mies jatkoi kaivertamista. Lauri kaivoi laukusta banaanin ja alkoi syšdŠ sitŠ.

-      Ai miten niin se ei olisi minun koti? Miten se voisi olla muka jonkun toisen koti?

-      Voisihan se.

KynŠteline alkoi valmistua ja banaani loppui. Lauri vaihtoi asentoaan. Mies ei.

-      MinŠkin haluaisin linnun kŠdelleni istumaan.

-      Et sinŠ saisi sitŠ istumaan.

-      Miksen?

-      Melkein tŠriset vihasta. Lintu aistisi sen.

-      Mutta jos toisin maailman parasta linnunruokaa?

-      Silti. Ei lintu kuolla halua.

-      EipŠ ihme. Mutta en minŠ sitŠ tappaisi.

-      Ei se tiedŠ sitŠ.

-      Harmi.

Lauri alkoi nousta. HŠn jŠtti kohteliaat jŠŠhyvŠiset.

- Hei sit.

- HyvŠsti.

Lauri pysŠhtyi.

- Miten niin hyvŠsti?

- Jos emme enŠŠ milloinkaan tapaa.

- Eiks silti olis mukavampaa sanoa vain hei?

- Tuskin. Silloin voisi kŠydŠ niin, ettŠ hyvŠstijŠttš voisi jŠŠdŠ tekemŠttŠ.

- Olisko se nyt niin vakavaa?

- Sano sinŠ se.

Lauri istuutui takaisin.

-      Taidat aina funtsia monenlaisia juttuja?

Mies katsoi ystŠvŠllisesti Lauria.

-      Mietin.

- Sano sitten, miten vois joka pŠivŠ viihtyŠ potkupallona?

- Helposti.

Lauri katsoi miehen polvia.

- Onko toi nyt sitten joku vastaus?

- On. Et katsos ajattele, miten mukavaa muilla on potkia sinua. Ajattelet lŠhinnŠ vain, miten se sattuu sinua itseŠsi.

- Ihan pimeŠ ajatus.

Mies katsoi Lauria syvŠlle silmiin.

-      Minusta pimein ajatus on taas se, miten sinŠ haluat tehdŠ kaikki ne samat kipeŠt asiat, vaikka tiedŠtkin jo, mitŠ ne ovat. VŠŠryyttŠ ei sinusta ehkŠ olekaan kiusaaminen, vaan se, ettŠ olet vain itse tapahtuman vŠŠrŠllŠ puolella.

Lauri tunsi palan kurkussaan.

-      MikŠs Jeesus se sinŠ oikein olet?

-      Olenhan minŠ Jeesus. Tietenkin minŠ olen Jeesus.

-      No jo pomppas.

Taas oli hiljaista. Mies jatkoi kynŠtelineen kaivertamista puistossa. Lauria suututtikin vŠhŠn.

-      No sovitaan, ettŠ sŠŠ oot sitten Jeesus. Mutta tykkŠŠks sŠŠ enemmŠn somaleista vai oravista?

-      Mukaviahan ne on molemmat. Molemmat voi purrakin joskus. Orava ei ole kyllŠkŠŠn yhtŠ ŠlykŠs.

-      Jos tippusit kylmŠŠn veteen etkŠ pŠŠsis pois, niin olisikko siis vaan yli-ilonen, kun lŠmmitŠt samalla vŠhŠn kalojen vettŠ?

-      Totta kai.

-      Ihan pimeetŠ.

-      Onko? Jos et pŠŠsisi pois, niin mitŠ hyšdyttŠisi surra omaa kipua? Muuttaisiko se edes mitŠŠn?

-      Vois vaikka pelastua kun edes yrittŠis pois.

-      Mutta entŠ jos oletkin jŠrvessŠ, mistŠ et voi pelastua?

-      Karseeta.

-      Se on kamalaa jos sen juuri niin haluat nŠhdŠ.

KynŠteline oli kohta valmis.

-      No mitŠ pitŠis tehdŠ, ettŠ vois pelastua jŠisestŠ jŠrvestŠ mistŠ ei voi pelastua? TiedŠtkšs sitten senkin?

-      PitŠŠ uskoa minuun.

-      Ai Jeesukseenko?

-      Niin.

-      Tee ihmeteko.

-      Tein jo.

-      MinkŠ niin?

-      Katso, miten kaunis kynŠteline.

-      Ei se ole ihmeteko. Se on puutyš.

-      Miten niin vain puutyš? Puutyškin on ihmeteko.

-      No sittenhŠn ihan kaikki olis ihmettŠ ja ihmeittentekoa.

-      Niin on. Kaikki on ihmettŠ ja ihmeitten tekoa.

-      Oikeat Jeesukset tekee oikeita ihmeitŠ.

-      Jos rikkoisin kallion puhaltamalla, olisin varmaankin oikea Jeesus? Olisiko se parempi ja arvokkaampi ihme kuin kynŠtelineen valmistus? MitŠ hyvŠŠ oliksi tuhoamisessa?

Tuli hiljaista. Lauri vaihtoi asentoa, samoin mies. KynŠteline jŠi lumeen. Mies alkoi rakentaa pientŠ puulusikkaa.

-      Teen tŠmŠn sinulle.

-      Miksi?

-      Ettet unohtaisi ihmeitŠ.

-      Kuinka ihmeellistŠ on evŠitteni sotkeminen hiekalla?

-      Niin monia syitŠ ja seurauksia. On se hyvin ihmeellistŠ.

-       Niin minustakin. Minusta se on nimenomaan tosi ihmeellistŠ.

   Lusikan varsi alkoi jo hahmottua. Lauri ihaili miehen kŠsiŠ, jotka taidokkaasti veistivŠt lusikkaa. Lauri mietti, millŠ voisi kiusata vŠhŠn tuota mukavaa Jeesustelijaa. Jotenkin lempeŠllŠ tavalla.

-      Mikset ole kirjoittanut kirjoja?

-      Tehkššn muut.

-      Mikset tee itse?

-      Sanat aina valehtelee. Sanoilla ei voi luoda totuutta. Kaikki muuttuu, liikkuu ja vanhenee kulkiessaan. Niin sanatkin.

-      Miten sitten itse voit puhua minullekaan mitŠŠn?

-      Se on vain tuulta. Se on tuulen tuomaa ja tuulen viemŠŠ. Mutta se tuuli on elŠmŠn tuuli.

-      Oikea Jeesus ei sanoisi noin.

-      MistŠ tiedŠt?

-      Olen minŠ nyt sentŠŠn lukenut raamatunkin.

-      Ja kuka sen kirjoitti?

-      No et ainakaan sinŠ.

-      En niin.

Oli taas hiljaista. Puulusikan varsi alkoi olla kohta valmis. Mies alkoi muotoilla lusikkaosaa. Lauri tunsi rauhoittuvansa vŠhitellen. Tavalla, mitŠ hŠn ei itsekŠŠn oikein ymmŠrtŠnyt, rauhallinen mieli alkoi syntyŠ hŠnen sisuksiinsa.

-      KyllŠ minŠ haluaisin, ettŠ se kiusaaminen loppuu.

-      Loppuuhan se. KyllŠ se loppuu.

-      Huomenna.

-      Miksi odotat vasta huomenta? ElŠ jo tŠnŠŠn. Rakasta.

-      MitŠ?

-      Kaikkea.

-      Ei kaikkea voi rakastaa. Ei vain voi.

-      Jos voisit, elŠisit jo tŠnŠŠn.

-      No sitten en elŠ.

-      SŠŠli.

-      Mielummin saisi tulla vaikka vŠhŠn Jumalan vihaa oikeaan kohteeseen. Ainakin joskus.

-      Onko viha sinusta Jumalista?

-      On. Onhan sekin sellainen oikea ihme.

-      PidŠtkš sinŠ tuhosta ja vihasta?

-      No en.

-      Valehtelet. PidŠthŠn sinŠ oikein paljon vihasta.

Lauri mietti. HŠn risti jalkansa ja kiemurteli hieman. Puulusikka oli jo hiomista vaille valmis.

-      Kun saan tŠmŠn lusikan valmiiksi sinulle, niin muista minua sen kautta. Usko minuun, niin pelastut. Rakasta aina. €lŠ anna vihan koskaan voittaa.

-      Ei se pelasta ketŠŠn jŠisestŠ jŠrvestŠ.

Mies ojensi kŠtensŠ Laurin kŠteen ja kysyi:

-      Oletko varma?

Lauri katsoi jalkoihinsa.

-      Aivan sama. Viha tulee aina. MinŠ tiedŠn, ei sitŠ voi mitenkŠŠn poistaa.

-      Mutta pitŠŠkš sitŠ šisin palvoa ja pitŠŠkš siihen sen lisŠksi vielŠ uskoakin?

-      HyvŠ pointti. Pakko myšntŠŠ.

Lusikka oli muutaman hiontavedon jŠlkeen valmis. Mies puhalsi sen puhtaaksi. Pinta oli hyvin sileŠ ja hieno.

-      Taas uusi ihmeteko.

-      Niin on. Oikea ihme se onkin.

-      MikŠ sinun oikea nimesi muuten on?

-      Jeesus.

-      €lŠ viitsi enŠŠ. Ihan oikeasti.

-      Totta kai viitsin. Viitsiminen on ihme. Jollemme viitsisi tehdŠ mitŠŠn, emme voisi auttaa toisiamme.

-      No nŠytŠ sitten kŠtesi.

Mies hymyili leveŠsti.

-      Etkš sinŠ ole jo nŠhnyt niitŠ? Ota lusikkasi, rakas lapsi. Se on sinun lusikkasi.

Lauri tarttui lusikkaan. Outo lŠmpš kulki hŠnen lŠvitseen. Se sai hŠnet ummistamaan silmŠnsŠ. Lusikka oli hyvin lŠmmin kŠdessŠ.

   Lauri aukaisi hetken pŠŠstŠ silmŠnsŠ. HŠnen piti sanoa kiitos, mutta puisto oli jo tyhjŠ. KetŠŠn ei nŠkynyt missŠŠn. Lumi hŠnen edessŠŠn oli tallattu ja tŠynnŠ puunlastuja. Lusikka hŠnen kŠdessŠŠn oli edelleenkin lŠmmin.

   Seuraavana pŠivŠnŠ Lauri oli taas koulussa. Lusikka tuntui hŠnen taskussaan miellyttŠvŠltŠ. Kouluruokailussa se herŠtti hupia osassa oppilaita. Lauri hŠmmŠstyi tarkkailevasta asenteestaan. HŠn myšskin ihmetteli, miksi kiusaaminen vŠheni kovasti tŠnŠ pŠivŠnŠ. Jatkossa se kuivui vŠhitellen kokoon tŠysin. Laurista se oli oikea ihme.

   Vaikka eipŠ se oikeastaan ihme ollut. Lauri ei ollut enŠŠ ihan yhtŠ houkuttelevan ristiriitainen maalitaulu.