Pikku Lauri ja Jeesus

 

   Lauri oli pahalla päällä. Hän istui puistossa ja murjotti. Koulupäivä oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Koulureppua oli potkittu ja eväät oli sotkettu. Koko kiusausporukka oli ollut oikein tarmokkaalla tuulella. Lauri ei oikeastaan jaksanut olla murheellinen enää. Jotakin muuta alkoi kasvaa hänen sisällään. Jonkinlaista automaattista muutoksen valmistelua syntyi kaiken aikaa hänen mielessään. Lauri oli vasta yksitoistavuotias, mutta ajatukset olivat suuria ja rumia. Ajatukset olivat hyvin suuria ja erittäin rumia.

   Lauri käveli puistolammen rantaan. Vesi seisoi tyynenä. Nuorehko mies istui hajareisin rannalla. Lintu istui miehen kädessä. Se herätti Laurin mielenkiinnon. Mutta kun Lauri tuli lähemmäksi, lintu lensi pois. Lauri istui miehen viereen.

-      Miten sinä sait sen istumaan käteesi?

Mies otti pienen puutyön maasta ja jatkoi sen kaivertamista, muuttamatta katseensa suuntaa.

-      Annoin sille ruokaa. Se oli nälkäinen.

Lauri oli hetken hiljaa ja katseli puutyötä. Siitä oli tulossa kaunis pieni kynäteline.

-      Eikö sinun pitäisi olla matkalla kotiin?, kysyi mies.

-      Joo. Mutta ei sinne vielä kahteen tuntiin ehdi kumpikaan vanhemmista. Mut en mää koulun alueelle ainakaan jää. Kun ei ole pakko.

-      Missä sinulla on koti?

-      Ruskeasuolla.

-      Onko se sinun oma koti?

-      On.

Mies jatkoi kaivertamista. Lauri kaivoi laukusta banaanin ja alkoi syödä sitä.

-      Ai miten niin se ei olisi minun koti? Miten se voisi olla muka jonkun toisen koti?

-      Voisihan se.

Kynäteline alkoi valmistua ja banaani loppui. Lauri vaihtoi asentoaan. Mies ei.

-      Minäkin haluaisin linnun kädelleni istumaan.

-      Et sinä saisi sitä istumaan.

-      Miksen?

-      Melkein täriset vihasta. Lintu aistisi sen.

-      Mutta jos toisin maailman parasta linnunruokaa?

-      Silti. Ei lintu kuolla halua.

-      Eipä ihme. Mutta en minä sitä tappaisi.

-      Ei se tiedä sitä.

-      Harmi.

Lauri alkoi nousta. Hän jätti kohteliaat jäähyväiset.

- Hei sit.

- Hyvästi.

Lauri pysähtyi.

- Miten niin hyvästi?

- Jos emme enää milloinkaan tapaa.

- Eiks silti olis mukavampaa sanoa vain hei?

- Tuskin. Silloin voisi käydä niin, että hyvästijättö voisi jäädä tekemättä.

- Olisko se nyt niin vakavaa?

- Sano sinä se.

Lauri istuutui takaisin.

-      Taidat aina funtsia monenlaisia juttuja?

Mies katsoi ystävällisesti Lauria.

-      Mietin.

- Sano sitten, miten vois joka päivä viihtyä potkupallona?

- Helposti.

Lauri katsoi miehen polvia.

- Onko toi nyt sitten joku vastaus?

- On. Et katsos ajattele, miten mukavaa muilla on potkia sinua. Ajattelet lähinnä vain, miten se sattuu sinua itseäsi.

- Ihan pimeä ajatus.

Mies katsoi Lauria syvälle silmiin.

-      Minusta pimein ajatus on taas se, miten sinä haluat tehdä kaikki ne samat kipeät asiat, vaikka tiedätkin jo, mitä ne ovat. Vääryyttä ei sinusta ehkä olekaan kiusaaminen, vaan se, että olet vain itse tapahtuman väärällä puolella.

Lauri tunsi palan kurkussaan.

-      Mikäs Jeesus se sinä oikein olet?

-      Olenhan minä Jeesus. Tietenkin minä olen Jeesus.

-      No jo pomppas.

Taas oli hiljaista. Mies jatkoi kynätelineen kaivertamista puistossa. Lauria suututtikin vähän.

-      No sovitaan, että sää oot sitten Jeesus. Mutta tykkääks sää enemmän somaleista vai oravista?

-      Mukaviahan ne on molemmat. Molemmat voi purrakin joskus. Orava ei ole kylläkään yhtä älykäs.

-      Jos tippusit kylmään veteen etkä pääsis pois, niin olisikko siis vaan yli-ilonen, kun lämmität samalla vähän kalojen vettä?

-      Totta kai.

-      Ihan pimeetä.

-      Onko? Jos et pääsisi pois, niin mitä hyödyttäisi surra omaa kipua? Muuttaisiko se edes mitään?

-      Vois vaikka pelastua kun edes yrittäis pois.

-      Mutta entä jos oletkin järvessä, mistä et voi pelastua?

-      Karseeta.

-      Se on kamalaa jos sen juuri niin haluat nähdä.

Kynäteline oli kohta valmis.

-      No mitä pitäis tehdä, että vois pelastua jäisestä järvestä mistä ei voi pelastua? Tiedätkös sitten senkin?

-      Pitää uskoa minuun.

-      Ai Jeesukseenko?

-      Niin.

-      Tee ihmeteko.

-      Tein jo.

-      Minkä niin?

-      Katso, miten kaunis kynäteline.

-      Ei se ole ihmeteko. Se on puutyö.

-      Miten niin vain puutyö? Puutyökin on ihmeteko.

-      No sittenhän ihan kaikki olis ihmettä ja ihmeittentekoa.

-      Niin on. Kaikki on ihmettä ja ihmeitten tekoa.

-      Oikeat Jeesukset tekee oikeita ihmeitä.

-      Jos rikkoisin kallion puhaltamalla, olisin varmaankin oikea Jeesus? Olisiko se parempi ja arvokkaampi ihme kuin kynätelineen valmistus? Mitä hyvää oliksi tuhoamisessa?

Tuli hiljaista. Lauri vaihtoi asentoa, samoin mies. Kynäteline jäi lumeen. Mies alkoi rakentaa pientä puulusikkaa.

-      Teen tämän sinulle.

-      Miksi?

-      Ettet unohtaisi ihmeitä.

-      Kuinka ihmeellistä on eväitteni sotkeminen hiekalla?

-      Niin monia syitä ja seurauksia. On se hyvin ihmeellistä.

-       Niin minustakin. Minusta se on nimenomaan tosi ihmeellistä.

   Lusikan varsi alkoi jo hahmottua. Lauri ihaili miehen käsiä, jotka taidokkaasti veistivät lusikkaa. Lauri mietti, millä voisi kiusata vähän tuota mukavaa Jeesustelijaa. Jotenkin lempeällä tavalla.

-      Mikset ole kirjoittanut kirjoja?

-      Tehköön muut.

-      Mikset tee itse?

-      Sanat aina valehtelee. Sanoilla ei voi luoda totuutta. Kaikki muuttuu, liikkuu ja vanhenee kulkiessaan. Niin sanatkin.

-      Miten sitten itse voit puhua minullekaan mitään?

-      Se on vain tuulta. Se on tuulen tuomaa ja tuulen viemää. Mutta se tuuli on elämän tuuli.

-      Oikea Jeesus ei sanoisi noin.

-      Mistä tiedät?

-      Olen minä nyt sentään lukenut raamatunkin.

-      Ja kuka sen kirjoitti?

-      No et ainakaan sinä.

-      En niin.

Oli taas hiljaista. Puulusikan varsi alkoi olla kohta valmis. Mies alkoi muotoilla lusikkaosaa. Lauri tunsi rauhoittuvansa vähitellen. Tavalla, mitä hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, rauhallinen mieli alkoi syntyä hänen sisuksiinsa.

-      Kyllä minä haluaisin, että se kiusaaminen loppuu.

-      Loppuuhan se. Kyllä se loppuu.

-      Huomenna.

-      Miksi odotat vasta huomenta? Elä jo tänään. Rakasta.

-      Mitä?

-      Kaikkea.

-      Ei kaikkea voi rakastaa. Ei vain voi.

-      Jos voisit, eläisit jo tänään.

-      No sitten en elä.

-      Sääli.

-      Mielummin saisi tulla vaikka vähän Jumalan vihaa oikeaan kohteeseen. Ainakin joskus.

-      Onko viha sinusta Jumalista?

-      On. Onhan sekin sellainen oikea ihme.

-      Pidätkö sinä tuhosta ja vihasta?

-      No en.

-      Valehtelet. Pidäthän sinä oikein paljon vihasta.

Lauri mietti. Hän risti jalkansa ja kiemurteli hieman. Puulusikka oli jo hiomista vaille valmis.

-      Kun saan tämän lusikan valmiiksi sinulle, niin muista minua sen kautta. Usko minuun, niin pelastut. Rakasta aina. Älä anna vihan koskaan voittaa.

-      Ei se pelasta ketään jäisestä järvestä.

Mies ojensi kätensä Laurin käteen ja kysyi:

-      Oletko varma?

Lauri katsoi jalkoihinsa.

-      Aivan sama. Viha tulee aina. Minä tiedän, ei sitä voi mitenkään poistaa.

-      Mutta pitääkö sitä öisin palvoa ja pitääkö siihen sen lisäksi vielä uskoakin?

-      Hyvä pointti. Pakko myöntää.

Lusikka oli muutaman hiontavedon jälkeen valmis. Mies puhalsi sen puhtaaksi. Pinta oli hyvin sileä ja hieno.

-      Taas uusi ihmeteko.

-      Niin on. Oikea ihme se onkin.

-      Mikä sinun oikea nimesi muuten on?

-      Jeesus.

-      Älä viitsi enää. Ihan oikeasti.

-      Totta kai viitsin. Viitsiminen on ihme. Jollemme viitsisi tehdä mitään, emme voisi auttaa toisiamme.

-      No näytä sitten kätesi.

Mies hymyili leveästi.

-      Etkö sinä ole jo nähnyt niitä? Ota lusikkasi, rakas lapsi. Se on sinun lusikkasi.

Lauri tarttui lusikkaan. Outo lämpö kulki hänen lävitseen. Se sai hänet ummistamaan silmänsä. Lusikka oli hyvin lämmin kädessä.

   Lauri aukaisi hetken päästä silmänsä. Hänen piti sanoa kiitos, mutta puisto oli jo tyhjä. Ketään ei näkynyt missään. Lumi hänen edessään oli tallattu ja täynnä puunlastuja. Lusikka hänen kädessään oli edelleenkin lämmin.

   Seuraavana päivänä Lauri oli taas koulussa. Lusikka tuntui hänen taskussaan miellyttävältä. Kouluruokailussa se herätti hupia osassa oppilaita. Lauri hämmästyi tarkkailevasta asenteestaan. Hän myöskin ihmetteli, miksi kiusaaminen väheni kovasti tänä päivänä. Jatkossa se kuivui vähitellen kokoon täysin. Laurista se oli oikea ihme.

   Vaikka eipä se oikeastaan ihme ollut. Lauri ei ollut enää ihan yhtä houkuttelevan ristiriitainen maalitaulu.