Tähtien valtiaat

 

   Vain noin 10 000 valovuoden päästä meistä, tapahtui muutamia satoja miljoonia vuosia sitten hyvin surullinen tapahtuma. 10 000 valovuotta ei ole muuten ollenkaan lyhyt matka. Jos maapallo olisi vain pieni lyijyhauli, olisi aurinko jalkapallon kokoisena noin kolmenkymmenen metrin päässä meistä. Koko aurinkokunta mahtuisi silloin hyvin yhden jalkapallokentän kokoiselle alueelle. Tähän asti meidän oma pisin avaruusmatkamme on ollut 6cm edestakaisin tällä jalkapallokentällä, nimittäin matka kuuhun on ollut juuri sen mittainen. Valovuosi on kuitenkin yli 400km pitkä tässä pallokentän mittakaavassa.

    Muutama sata miljoonaa vuotta sitten asui 10 000 valovuoden päässä meistä huimasti meitä kehittyneempi rotu. He liikkuivat suvereenisti kokonaisella jalkapallokentän kokoisella alueella. Itse he omalla kielellään nimittivät itseään ”tähtien valtiaiksi”.

   Ehkä koko nimi oli kuitenkin silti hieman liioitteleva. Nimittäin tänne he eivät silti koskaan tulleet. Heidän ”jalkapallostadionin” kokoista aurinkokuntaansa lähin muu aurinkokunta (joka oli muuten autio, tulikuuma ja eloton) oli 1800 km päässä ja suuren tyhjän ”meren” takana. Meidän aurinkokuntamme oli heistä tässäkin mittakaavassa jo yli 4 000 000 km päässä. Se on jo yli kymmenen kertaa suurempi matka kuin maan ja kuun välinen matka. Siitä matkasta olemme itse kulkeneet jo 6cm edestakaisin suurella raketilla ja valtavalla yhteisponnistuksella.

    Tähtien valtiaat pääsivät sentään kaukaisimmillaan jopa 20km päähän kotiplaneetastaan tällä mittakaavalla. Se oli jo prosentti matkasta lähimmälle tähdelle. He löysivät paljon kylmiä ja outoja komeettoja. Lopulta nämä ”tähtien valtiaat” löysivät myös jotakin, mitä he eivät olisi koskaan halunneet löytää.

 

  Valtaliiton viimeinen johtaja oli nimeltään Grm. Grm ei ollut yhtään ihmisen näköinen. Ehkä hän näytti pikemminkin villakarvaiselta apinatiikeriltä. Hänen kansallaan oli terävät kynnet ja hampaat, mutta terävä äly ja notkeat sormet. Näiden kahden asian yhdistelmällä he tekivät ihmeellisiä asioita. He saivat aikaan paljon hyvää ja paljon pahaa. Viimeinen johtaja oli luonteeltaan ilkeä, kunnianhimoinen ja erittäin julma. Häntä ei juurikaan kiinnostaneet demokratia tai yksilönoikeudet. Hänen mottonsa oli: ”Me emme voi tulla paremmiksi omilla himoillamme. Meidän täytyy muuttua yhteisöksi, joka on yksilöitään suurempi”. Ja tuon suuren yhteisöruumiin hän mielsi omaksi itsekseen. Näin ollen Grm oli hurja diktaattori.

   Grm soti pitkään kolmen ulkoplaneetan kapinallisia vastaan, ja kukisti heidät kammottavan verilöylyn saattelemana lopulta viimeiseen otukseen saakka. Lopultakin hän oli koko tähtialueen valtias! Grm oli yli kymmenen vuoden ajan lähes tyytyväinen valta-asemaansa. Mutta sitten Grm tuli levottomaksi. Hän katseli öisin tähtitaivasta. Kaikki nuo miljardit tähdet vaivasivat häntä. Hän ei hallinnut niitä. Siellä saattoi olla vieraita ja ovelia kansoja, jotka parhaillaan suunnittelivat ikäviä juonia hänen kukistamisekseen. Siellä saattoi olla suuria sota-aluksia. Siellä saattoi olla vihaa ja vääränlaista toimintaa. Vähitellen Grm vakuuttui. Sinne oli päästävä selvittämään asia.

Tähtikansa tiesi matkan haasteet. Matka ei olisi mahdollinen normaalilla aluksella. Tarvittaisiin ajan ja tilan vääristämistä. Teoriat olivat olleet jo vuosia olemassa, mutta niiden hallintaan liittyi kaoottisia tekijöitä, minkä vuoksi osa tiedekarvaturreista vastusti kovasti koko hanketta. Grm vaiensi heidät ja teloitutti kiusallisimmat. Tällaista ennakkoluuloista ja taikauskoista roskaa oli koko historia täynnä. Monet köyhtyivät ja näkivät nälkää, kun Grm valjasti suurhankettaan käyntiin. Keinotekoisen singulariteetin avulla voisi universumin kaukaisinkin laita olla nopeasti tavoitettavissa. Kansastakin suuri osa innostui. Jotakin suurta oli käsillä. Grm toisti tiedotusvälineissä samaa asiaa – he olivat syntyneet tähtien valtiaiksi. Lopulta he melkein jo itsekin uskoivat tuon asian. Ja niin kuusi kaikkien aikojen suurinta ydinvoimalaa rakennettiin voimankeskitystä varten. Niiden kolmen vuoden varastoitu tuotto purettaisiin sekunnissa pysyvän käytävän luomiseksi.

   Kaiken piti olla selvää – mutta kun puhutaan singulariteetin luomisesta, mikään ei olekaan enää selvää. Niin koitti tähtien valtiaille ennen kokematon ja onneton päivä. Sinä päivänä he saivat elämänsä taustat tulemaan elämänsä sekaan.

   Grm piti juhlapuheen. Musiikki soi. Tunneli oli sopivasti eristetty, läpinäkyvän kilven suojassa. Kaikki olisivat suojassa. Tämä oli täysin varmaa. Aplodit olivat suuret. Maa tärisi ja horisontti keinui kilvistä huolimatta, kun tummanpuhuva pyörre syntyi tunnelin pohjalle, ja imi valon sen etureunasta pois. Terävät kaksoispurkaukset polttivat kilpiä, jotka kestivät hyvin ja ottivat energian tarkoin talteen. Niin he loivat tunnelin. He odottivat hetken sen vakiintumista ja valmistelivat alusta lähtölaskentaa varten. Kolmannella minuutilla juhlavalmisteluihin tuli kuitenkin keskeytys.

   Jokin tuli tunnelista heitä kohden.

  Huudettiin yleinen hälytys. Kilpien teho nostettiin täydeksi. Mutta suuri oli yleisön ja Grmin kauhu, kun koko tienoo peittyi hetkessä äkilliseen pimeyteen, ja samalla kilvet ja tunneli hävisivät näkyvistä. Suuri punainen lohikäärme kohosi heidän edessään pimeyden keskellä. Tunneli, suojat ja koneet olivat hävinneet näkyvistä kuin maan nieleminä. Grm tunsi äkisti samaa pelkoa, mitä oli tuntenut isänsä kynsien alla pentuna. Lohikäärmeen kookas neliömäinen pää oli korkealla kaikkien yläpuolella, ja sen jäiset ja kylmät silmät tuijottivat Grmiä hievahtamatta. AcracarcA lausui lyhyen lauseen:

-       Kuka häiritsee untani?

Mutta AcracarcA ei saanut vastausta. Se katseli ympärilleen. Jäisenä se odotti. Sillä se halusi Grmiltä vastauksen. Ja AcracarcaA kohotti itseään ja ääntään siten, että tähtien valtiaat ryömivät pensaikoihin ja painanteisiin.

-       KUKA HÄIRITSEE UNTANI?

Grm sai itsehallintansa takaisin välittömän uhan edessä. Hän komensi täyden tulituksen kohti ArcarcarcaA. Mutta Grmin suureksi kauhuksi pimeys imi suurimmatkin säteet ja räjähdykset. AracarcA pysyi koskemattomana pimeän tulen ympäröidessä nyt hänet kelmeänä loimuna kaikilta suunnilta. AcracarcA istui ja hymyli hymyä, mikä oli jäistä tuijotustakin hirveämpi.

-       Näinkö te aina vieraannne tervehditte?

Grm määräsi tulituksen pysähtymään. Pimeys jatkui koko planeetan yllä. AcracarcA odotti vastausta. Se tuijotti hievahtamatta Grmiä silmiin. Grm laski virtsat maahan ja huusi Acracarcalle kaiuttimien välityksellä:

-       Kuka sinä olet? Miksi sinä tulit tänne meidän maailmaamme?

Acracarca hymyili jäisesti.

-       Minä tulin, koska tökkäisit minua neulalla kun minä nukuin. Mitä itse tekisit silloin?

- Miltä tähdeltä sinä tulit?

- Tähdeltä? Minä olen herra, sinun  jumalasi. Minä en tule tähdeltä, en maasta, en ilmasta, enkä maan alta. Minä tulen sisältäsi.

Grm peräytyi taapäin vaistomaisesti.

-       Ei jumalia olekaan. Sinä olet jokin outo videoesitys, jonkin taitavamman rodun tekele. Yritätte alistaa meidät.

-       Niinkö sinä luulet?

-       Haluatteko tuhota meidät?

-       En.

AcracarcA nuoli tassujaan aikansa kuluksi.

-Mene sitten pois.

AcracarcA antoi pimeyden syventyä läpitunkemattomaksi. Kaikki valot ja laitteet sammuivat. Tuli ei enää syttynyt. AcracarcAn tuijotus jäätyi lisää.

-En.

Oli hiljaista. Lohikäärme istui. Sen hengitys kuului halki juhlakentän. Joku huusi väkijoukosta:

-       Ei se ole jumala! Se on Frenefer, itse paholainen, vanha tuomiopäivän taruhirviö!

Acracarca katsahti laiskasti ja kylmästi kohden pimeässä kyyristelevää juhlajoukkoa.

- Kun teillä vielä joskus oli jumalia, niitä oli kovin monta silloinkin, kun julistitte vain yhtä. Mutta eihän taustalevyjä ole yhdellä kuvalla kuin yksi kappale. Tehän sen itse haluatte sateenkaaren osiin jakaa. Mielen jakaminen on ehkä jokaisen olennon kotiharrastus. Mutta minun kautta olette syntyneet, eläneet ja nauttineet, minun kautta te kärsitte, tuskan koette ja kuolette. Vaikka aika yhdentekevää oikeastaan mitä te siitä uskotte. Minua kinnostaa kuitenkin ihan toinen asia.  Miten paljon te olettekaan oikeastaan halunneet nähdä suurta tuhoa?

AcracarcA odotti jälleen, pimeät minuutit kulkivat. Grm tärisi ja mietti vastauksia.

Mutta hän ei ymmärtänyt mitään. Tämä ei ollut mahdollista!

AcracarcA vastasi Grmin ajatukseen.

-       Ei tämä olekaan mahdollista. Tämä kaikki on, kuten sanoitkin, täysin mahdotonta. Mutta oletko koskaan kuullut, kaikki on täysin mahdotonta. Jopa sinunkin olemassaolosi on täysin mahdotonta Sinä olet pelkkä taustaverranto. Ja minä olen verrantojen tausta, jota sinä tikulla pistit. Jos ymmärtäisit tarinan syvemmin ja paremmin, et voisi mitenkään olla näkemättä asian hupaista puolta. 

Grm yritti vielä.

- Pyydän anteeksi. Taisimme tehdä virheen. Emme tee sitä enää toiste. Palauta vain kaikki ennalleen ja mene pois. Saat nukkua vastedes rauhassa.

AcracarcA kohensi asentoaan.

-       Kolme oikein ja kaksi väärin. Sellainen vastausten tietotaso ei riitä tiedoksi universumista. Ei, minä en saa milloinkaan rauhaa unissani, en milloinkaan voi nukkua rauhassa. Se vastaus meni väärin. Menen pois, aivan varmasti menen. Te ette tee tätä enää milloinkaan toiste. Kaikki palaa ennalleen, juuri sellaiseksi miten kaikki olikin 10 000 miljoonaa vuotta sitten. Kaikki tämä meni oikein. Väärin meni kylläkin se, että sinä et ole vuosikymmeniin pyytänyt mitään anteeksi, etkä pyydä nytkään.

Nyt alkoi muu väki puhua. Armoa huudettiin. Ei yhden johtajan hölmöyksien takia koko planeettaa tarvitsisi tuhota. Säästäkää lapset!

AcracarcA hymyili edelleen.

-       Luuletteko te, että minä aion kostaa jotakin? Te olette ihan väärässä. Te loitte kentän. Te olette nyt jo tappaneet itse itsenne. Te ette vain vielä tajua sitä.

AcracarcA katsoi Grmin aitioon.

-       Sinä ajattelit sitä tuttua puolta universumista, kun loit tunnelin. Nyt pimeä voima universumista heilahtaa takaisin. Attraktori on jo luotu. Te teitte sen itse. Ette voittaneet tätä arvontaa, ikävä kyllä. Supermassiivinen liikkuva musta aukko saapuu tänne tunnelianne pitkin tuota pikaa, ja imee koko aurinkokuntanne sisuksiinsa alle vuoden kuluessa. 

-       Auta meitä! Pelasta meidät!

AcracarcA ei irrottanut katsettaan Grmistä hetkeksikään.

-       Pitäisikö koko viljavarasto rakentaa uudelleen uuteen sijaintiin sen takia, että yksi jyvä on pudonnut säiliön ulkopuolelle? Tuskin.

AcracarcA alkoi vetäytyä.

-       Kaipa te itse nämä asiat tiedätte? Yksi yksilöhän saa aina uhrautua yhteisen hyvän eteen. Nyt on teidän vuoronne syöksyä ikuiseen unohdukseen. Te ette ole ensimmäiset, te ette ole viimeiset. Kuolkaa siis rauhassa.

  Epätoivon äänien saattelemana AcracarcA katosi. Pimeys poistui hetkeksi, mutta tunnelia ei enää voitu sulkea. Se oli nyt itseään ruokkiva  pyörretornado, josta kehittyi vähitellen tuhat kertaa keskustähteään raskaampi syöveri. Keskusplaneetta katosi kahden kirkkaan gammapurkauksen saattelemana jo muutaman minuutin kuluessa. Muuttunut massatasapaino sai planeetat ja kiertoratalaitteet putoamaan kohden keskusplaneetan aiempaa sijaintia, missä siinsi musta ja läpinäkymätön pimeys säkenöivän sormuskehän ja lähestymiskierteen keskustassa.

  Vetovoima oli liian voimakas nopeimmillekin aluksille. Ulkoplaneetoilta pääsi muutama nopea alus pakenemaan suurelle avaruustyhjyyden merelle, missä he hiljalleen kuolivat. Autiot alukset rantautuivat tuhansien vuosien päästä kuolleisiin aurinkokuntiin meteoriittien puhkomina. Vuoden kuluessa koko tähtien valtiaiden aurinkokunta oli kuollut. Sen tilalla oli vain vaeltava musta aukko, jonka sisuksissa oli koko aiempi elämän historia.  

   Pikkuinen Ancylosaurus liikahti 10 000 vuoden päästä maan päällä katsoessaan uutta tähteä, joka hetken välkkyi taivaalla. Liskon ajatuksissa tuo valo oli kaunis näky. Se valo tuli tähtivaltiaiden tuhosta.

 

Kaikki tämä tapahtui siis jalkapallokentällä olevalla haulilla, joka oli meidän omasta jalkapallokentästämme 10 kertaa kuuta kauempana. Silti se tavallaan oli meitä oikein lähellä. Jos nimittäin koko avaruus, mitä tunnemme nykyisin, olisikin vain  maapallon kokoinen, olisi tämä tapahtuma ollut alle puolen sentin päässä meistä samassa lahdenpukamassa, samalla hiekkarannalla ja aivan saman puun juurella.