Uneton pöllö

Pöllö Huu oli monasti rakastanut yölentoja niittyjen yllä. Illan kostean sumun haju ja metsän tuoksut olivat huumanneet hänet rakkaudella. Hiiriateriat olivat olleet parasta maan päällä. Vesi oli ollut ihanan raikasta ja kirkasta. Jalat olivat olleet täynnä voimaa. Huu oli tuntenut olleensa itsensä haltija, ja koko suuren maailman onni oli ollut hänen höyhentensä alla.

Nyt Huu tuijotti aamunkoittoa jäykkänä. Uusi päivä unineen oli koittamassa. Huu oli joutunut luovuttamaan yön terhakkuutensa nille häikäiseville varjoille, mitä päivä edusti. Huu ei ollut nukkunut kuukausiin yhtenäistä sikeää unta. Öisin hän oli niin väsynyt, ettei saanut kunnolla edes myyriä kiinni. Huu oli alkanut laihtua.

Huu, sanoi Huu. Kukaan ei vastannut. Muut pöllöt nukkuivat jo sikeitä. Huu yritti nukkua, mutta mahaa kiersi ja päästä kuului jälleen surinaa. Niin kuin jo monena päivänä aiemminkin.

Hiiri Hipsis kulki aamupolkuaan kohden pellonreunaa, mistä hän kävi raahamassa joka aamu lapsilleen vehnänkorren pellon reunasta. Hipsis jähmettyi kauhusta nähdessään avoimet pöllönsilmät yläpuolellaan kirkkaassa päivänvalossa. Hän oli varma loppunsa tulosta. Hiiren nopeus ei pärjännyt Pöllön iskulle avoimella kentällä.

Mutta Huu vain katsoi Hipsistä väsyneenä ja räpsytti silmiään. He katselivat toisiaan hiljaisina ensin tovin, sitten pidemmän ajan. Oli hiljaista.

Lopulta Hipsis kysyi arasti:

- Etkö sinä syö hiiriä?

- Syön, jyrähti Huu.

- Mutta minä en halua syödä mitään pitkään aikaan. Mahaa kiertää ja päässä surisee.

Hipsis kiipesi varovasti puuhun pöllön viereen. Harmiton pöllökin oli kammottava, mutta myöskin kiehtova.

- Mutta minä tiedän ainakin syyn surinaan,

sanoi Hipsis istuessaan Huun vieressä.

- Tiedätkö?

- Kyllä tiedän. Jokin suriseva kuoriainen on pääsi höyhenissä kiinni. Se on ehkä pesiytynyt sinne.

- Minä en näe mitään,

sanoi Huu.

- Miten voisit,

vastasi Hipsis.

Eihän kukaan voi mitenkään itseään nähdä. Lammestakin voi nähdä vain jotakin häilyvää ja karkeaa. Mutta minä näen tuon kuoriaisen selkeästi.

Huu kokeili kynsiään, jotka yltivät hädin tuskin vatsan korkeudelle.

- Voisitko ottaa sen pois? Sinä saat sen pois.

- Voisin ottaa. Mutta miksi auttaisin pahinta kauhuani?

- Jos autat minua, puolustan koko loppuikäni ajan sinun hiirisukuasi ei vain pöllöjä, vaan myöskin kettuja ja kärppiä vastaan.

Hipsis mietti. Tämähän oli suunnaton mahdollisuus. Etenkin hiirelle joka juuri äsken oli oikeastaan jo kuollut.

- Voiko pöllön sanaan luottaa?

Huu katsoi hiirtä tulenkeltaisilla silmillään.

- Jos hiiri olisit pöllö, tietäisit, että valehtelu ja pettäminen ei ole pöllölle mahdollista.

- Mutta sitten sinä kuitenkin syöt taas muita viattomia hiiriä?

- Niin syön. Tai sitten kuolen tähän puuhun muutaman päivän sisällä. Ja joku muu pöllö syö lapsesi. Päätä sinä.

Oli hiljaista. Aurinko nousi korkeammalle ja itseään hieman häveten Hipsis kiipesi

Pöllön selkään ja löysi oudon surisevan kuoriaisen, mikä oli jo tovin imenyt pöllön verta. Hipsis puraisi sen kahtia ja nielaisi nälkäänsä.

- Ihanaa, surina lakkasi. Voi, miten olen väsynyt. Nyt menen nukkumaan.

- Odota hetki. Miten tunnistat minun sukuni ilmasta?

- Vetäkää toistenne selkään pieni poikkiviiva hiilellä. Sitä löytyy nykyisin aina.

Hipsis oli jo poistumassa, kun Pöllö Huu sanoi hänen peräänsä:

- Mutta ehkä en ole täällä pitkään. Mahaa kiertää. Voin yhä kuolla. Mutta ainakin menen nukkumaan.

Niin Huu nukkui koko loppupäivän.

Yöllä Huu heräsi, mutta mahaa kouraisi edelleen ilkeästi. Huu mietti, voisiko syödä mitään. Tuskinpa voisi. Mutta ainakin hän voisi hieman nauttia kauniista yöstä. Hän oli juuri poistumassa puustaan, kun hän kuuli hiirten ropsetta. Yksitoista hiirtä kapusi hänen oksalleen. Hipsis toi sukunsa käymään.

- Arvostettu Pöllö, miten vatsasi voi?

Hipsis koetti olla tärisemättä. Yöllä Pöllö oli kuin kauhujen ruumiillistuma.

Huu katsoi tuota lupauksen verisitovuudella pyhitettyä nakkiketjua, joka huojui hänen edessään.

- Ei hyvin, kiitos. Vatsa on edelleen tuskaisen kipeä.

- Luulen, että voin auttaa siinäkin.

- Miten? Miten hiiri voi auttaa Pöllön mahavaivoihin? Huuta melkein huvitti koko ajatus,

- Koska olet viimeksi oksentanut?

Huu mietti. Siitä oli todella pitkä aika. Se oli ennen viime talvea?

- Taitaa olla unohtunut koko oksentelu.

- Niin, sanoi Hipsis. Siksipä jouduinkin aamulla niin hirveästi yllättymään. Pöllöjen puiden alla on AINA oksennuspalloja. Sinulla ei ole.

Huu havaitsi hiiren viisaaksi.

- Mitäs voisin sille tehdä? Yrittää oksentaa?

- Sitäkin. Ja tässä on ruohoa, joka aina oksettaa kaikkia eläimiä.

Huu popsi hiirien tuomaa ruohoa. Välittömästi häntä alkoi oksettaa, ja suuri pallo pulpahti kolisten maahan. Luiden määrä yllätti Huunkin. Pienemmät hiiret tärisivät kauhusta.

Huun olo parani hetkessä. Surina oli poissa. Pää oli selkeä. Vatsassa oli paine auennut. Huu katsoi tarkoin, millaista ruohoa hiiret olivat tuoneet.

- Pitänee syödä myös ruohoa, tuumi Huu, jo terävämpänä ja virkeämpänä.

- Muista lupauksesi.

- Muistan aina. Laittakaa toinenkin musta viiva sukunne hiiriin. En halua syödä lupauksiani vahingossa.

Hiirten katsoessa Huu ponnisti äänettömästi ilmaan, ja vaivattoman näköisesti lähti

monikiloinen eläin syömään elävää ravintoa. Hiirten tunteet olivat myllerryksessä heidän palatessaan kotiinsa.

Mutta jo seuraavana yönä he huomasivat, että Huu piti sanansa. Kärpän ollessa syömässä pikku Ollin suuhunsa, oli yön pimeydestä pudonnut hiljainen suojelija, joka kiskaisi kärpän taivaalle suoraan Ollin päältä. Kärpän hampaiden tilalle oli jäänyt tuulenpuuska, tyhjä yö ja sen syvä hiljaisuus. Huun metsässä Hipsiksen suvun hiirien oli hyvä elää.