Uusi tie

AcracarcA tunsi suurta kipua. Ihmisen keho oli surkean heikkoa tekoa. Tässä muodossa oli vaikeaa ajatella mitään selkeästi.

Tällä hetkellä kipu oli niin suurta, että hän osittain katui tekemiään valintoja. Mutta toisaalta se synkkä pimeyden seinä, mikä muuttumattoman tien päässä oli edelleenkin hievahtamattomassa muodossa, sai hänet rauhoittumaan. Hän tunsi ennen kaikkea vaihtoehdottomuuden, missä oli. Tulevaisuus oli tässä, tai sitä ei ollut hänelle lainkaan olemassa.

Hän kuuli toiselta puoleltaan jotakin ääntä. Hitaasti hän nosti heikon ihmispäänsä ja kuunteli puolella korvalla. Joku pilkkasi häntä jälleen. Häneltä vaadittiin voimannäyttöjä. AcracarcA hymyili mielessään. Miten olematon voimanpurkaus riittäisikään koko planeetan höyrystämiseen! Sitten hän muisti jälleen voimallisen tien sisältämän loppupimeyden, ja vakavoitui uudelleen. Hänen päänsä painui alas.

Toiselta puoleltakin kuului ääniä. Vieressä oleva mies ilmoitti uskovansa häneen. AcracarcA lohdutti tätä. Hän ymmärsi ja hyväksyi nyt sisimmässään sen asian, että lopultakin Hän ja tuo ihminen olivat aivan samaa seinää vastassa. Samat kohtalot olivat molempien edessä, kaikesta huolimatta.

Acracarca muisti, miten vaikeaa oli ollut luoda vapaaehtoinen sopimus tämän ihmisen tahdon kanssa, miten vaikeaa oli ollut jakaa itsensä ihmisen mielen kanssa. Ja entä jos hän silti olikin väärässä? Epäily hiipi jälleen tuskaisena AcracarcAn mieleen. Mikä narri hän itse silloin olisikaan kaikkien maailmojen edessä.

Mutta muutakaan hän ei voinut tehdä. Pimeyden ruhtinaaksi hän ei enää aikonut muuttua. Hän ei hyväksyisi ikuista pimeyttä sisäänsä. Se ei edes olisi vaihtoehto. Kipu lainakehossa oli pientä ajatuksien ristiriitaan verrattuna. Hän muisti sielun jään, yksinäisyyden vuosimiljoonat ja sisimmän kivettymisen. Mutta miksi kaiken pitikään olla näin? Miksei jotakin valoisampaa olisi voinut joskus aueta kaiken elävän eteen? Miksi hänen olikaan pitänyt kärsiä satoja ja satoja miljoonia vuosia tätä ristiriitaa?

Taivas pimeni Acracarcan sitä itse huomaamatta. Fyysinen kipu oli uutta ja piinaavaa. Ihmiskehon kautta viha vielä kerran pääsi irti hänen sisimmässään.

- Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit!

Huuto kaikui pitkin kukkulaa. Oli helpottavaa huomata, että se ei johtanut juuri yhtään mihinkään. Se tuntui yllättävän vapauttavalta. AcracarcA rauhoittui. Katkeruus oli syytä unohtaa. Se ei johtaisi mihinkään. Hänen tuli luovuttaa. Hänen täytyi uskoa ja luottaa omaan luojaansa.

Hän katsoi tulevaan ja näki tämän tien olevan tulossa loppuunsa. Hyvin pelottavaa oli, että nyt hän ei nähnyt, mikä oli tulevaisuuden jakauma. Hän näki edessä vain oman perustansa pohjan kaikkine loputtomine mahdollisuuksineen. Eikä hän edelleenkään voinut luottaa muuhun kuin uskoon oman luojansa armoon.

AcracarcA hyvästeli vielä Marian, josta oli oppinut pitämään. Sitten hän päätti kohdata tämänkin maailmanlopun. Nyt hän olikin itse mukana. Hän päätti rukoilla.

Tulevaisuutta ei ehkä juurikaan olisi, mutta pimeyden hirviötä hänestä ei ainakaan enää tulisi. Juuri siitä asiasta hän oli tänä erityisenä päivänä hyvin onnellinen. Hän rukoili jumalaansa, että hän voisi syntyä vielä uudestaan, vaikka samalla hän epäili, että tuskinpa hän voisi mitenkään kuollakaan.