Viskontit ja lettuja syövä kettu

Olipa kerran kettu, joka ei pitänyt hunajasta, niin kuin Nalle Puh, mutta tämä kettu piti kyllä letuista. Tummat ja vaaleat letut kelpasivat. Hillolla tai sokerilla kuorrutetut olivat erinomaisen makoisia yhtäkaikki. Hilloa, nam! Kettu jahtasi pihoja ja iltajuhlia nenä tarkkana. Ja voi sitä hetkeä, kun letut jäivät pihalle pinoon edes pieneksi hetkeksi ilman valvontaa. Lettuja syövä kettu iski silloin paikalle ja hotki suihinsa kaikki letut. Että ne olivatkin hyviä.

Eräänä päivänä pikku Mialle oli äiti luvannut ison kasan lättyjä. Voi että Mia piti lätyistä! Tummista ja vaaleista paistoksista, hillosta lättyjen päällä. Mia tuskin saattoi odottaa, että olisi päässyt lättyvuoren kimppuun. Mia näki jo äidin paistaman kullankeltaisen pinon.

- Mennään pihalle syömään. Nyt on kaunis kesäpäivä.

Mutta voi! Juuri kun äiti toi lettupinon pihalle, syöksyi metsästä kettu, joka nappasi koko pinon hetkessä kitaansa ja luikki metsään minkä kintuista pääsi. Vain yksi lätty jäi jäljelle. Ja senkin päällä oli virtanaan ketun kuolaa. Mia parahti itkuun. Äiti koetti lepyttää Miaa, mutta tyttö oli melko hysteerinen. Ei ollut yhtään rauhaisaa.

- Rauhoitu lapsi. Se oli jo toinen kerta. Äiti pyytää metsästäjiä ampumaan sen inhottavan ketun.

- Ei sitä ampua saa! Sille pitää vain kertoa, ettei lettuja saa syödä ketut ilman lupaa.

- Niin niin, kulta.

Äiti mietti jo kuitenkin tuttujen metsästäjien numeroita.

Kaksi viskonttia istui puussa.

- Kuuletko sinä, veliseni?

- Kuulen. Kuuletko sinä?

- Kuulen. Haistako sinä, veliseni?

- Haistan. Haistatko sinä?

- Haistan. Näetkö sinä, veliseni?

- Näen. Näetkö sinä?

- No näen veliseni. Mutta tunnetko sinä, veliseni?

- No tunnen, tunnetko sinä?

- Tunnen, voi tunnen. Koivet kattoon!

- Kaviot pystyyn!

- Tassut yhteen!

- Näin me sidomme tämänkin lyhteen!

Viskonttien tassut iskivät kimpun keltaisia kipinöitä, ja jäljelle jäänyt lätty alkoi oudosti ryömiä lautasella.

Kettu hotki loppuun asti lättykasansa metsässä. Oli hyvin ovelaa jättää limaa viimeisen lätyn päälle, mikä ei mitenkään ollut mahtunut hänen suuhunsa. Sekin odottaisi melko varmaan tyhjällä kuistilla noutajaansa loppukesän illassa.

Kettu hiipi varovasti kohti taloa. Ja aivan oikein, siellähän se lettu olikin! Jam! Kettu syöksyi verantaa kohden, mutta pysähtyi äkisti kesken juoksunsa ja unohtipa punakettu jopa olevansa pihamaalla. Nälkäisen näköinen lätty tuijotti häntä tiukasti silmiin. Lätty lähti varovasti hiipimään kohti kettua. Väijytys olisi voinut jopa onnistua, mutta lätty paljasti suuret torahampaansa liian aikaisin. Sillä silloin kettu parka lähti sellaiseen karkujuoksuun, ettei ollut uskonut moiseen edes kykenevänsä. Ikkunasta Mia näki tapahtuneen.

- Äiti?

- No mitä, kulta.

- Pihalla on kettuja syövä lettu.

- Sehän on kulta hieno asia. Muista pestä hampaasi.

- Sillä on torahampaatkin.

- Vain siksi, että se harjaa hampaansa joka ilta. Sinunkin pitää harjata.

- Ai.

Mia poistui ikkunasta ja lähti pesemään hampaitaan. Oli kylläkin vähän outoa pestä hampaita hammasharjalla, joka harjasi samalla hänen hiuksiaan. Mutta se oli aika miellyttävää ja tuskinpa äidilläkään oli mitään sitä vastaan.

Tällä välin kettuja syövä lettu pääsi täyteen rynnäkkönopeuteen. Se katkaisi mennessään kaatuneen puun ja söi yhden nuoren varomattoman ketun yhdellä hotkaisulla suihinsa. Lettuja syönyt kettu kauhistui ja koetti paeta tiheikön läpi. Mutta kettuja syövä lettu työnsi raivoisasti pensaat tieltään ja saavutti kettua.

Kettu tuli hiljalleen epätoivoiseksi ja hengästyneeksi. Lettu tuli sen perässä kivikon yli, ojan yli, ja nummen taakse. Ketun alkaessa väsyä lätty saavutti sitä vääjäämättä, kettu kuuli sen hiljaisen puheen olkansa takaa.

- Nam, kettua. Ruskeaa tai kapista, valkoista häntää ja ruskeaa käpälää. Voi voi, kun kettua vain syödä saa!

Viimeisenä keinonaan kettu säntäsi kohden autotietä. Kauaa hän ei enää kykenisi juoksemaan. Kettu tähtäsi ja juoksi täpärästi rekan edestä toivoen letun jäävän rekan alle. Mutta lettu väisti ketterästi ja pompsahti ketun hännän taakse avaten hirmuisen kitansa, missä oli satakuusikymmentäneljä veitsenterävää torahammasta. Kettu juoksi pyörätietä ja tunsi viimeisen hetkensä tulleen.

-IIIIKK!

Kimeä kirkaisu vihloi ilmaa, kun nuori pyöräilijä, Mian isosisko Tia näki letun torahampaat ja ajoi välittömästi ojaan. Kettu pyörähti samaan ojaan. Ketun niskaan tömähti lettu. Hetken kettu ajatteli että kuolema tuli jo. Hän saattoi vain laittaa silmänsä kiinni.

Tia ei oikein voinut uskoa silmiään. Vieressä oli nuori kettu, joka näytti henkiin heränneeltä. Tämän pikkuketun niskassa oli myöskin vanhempi kettu, jonka niskassa oli vanha lettu. Vanha kettu näytti kuolleelta, kunnes Tia kirkaisi uudestaan ja lähti kiivaasti polkemaan kohden kotia.

Nuori kettu kömpi pois vanhemman alta.

- Missä on se kettuja syövä lettu?

Vanhempi kettu avasi pöllähtäneenä silmänsä.

- Luulenpa että niskassani.

- Otanko sen pois?

- Ota. Hiivitään hiljaa pois. Luulen, että se nukahti.

- Tuoksuu hyvälle.

- Unohda. Hiivitään hiljaa, ettei se herää.

Eipä aikaakaan, niin näistä ketuista tuli hyvät ystävät. Lettuja he eivät syöneet enää ikinä.

Mia oli menossa nukkumaan kun Tia tuli kotiin.

- Hammasharja teki minulle ihanat kiharat, mutta et ehtinyt nähdä niitä. Ne hävisi jo.

- Ai. Mitä muuta?

- Kettuja syönyt lettu ajoi ketun pois. Ehkä se söi sen.

Tia meni huoneeseensa kalpeana ja näki huonoja unia. Hän päätti, ettei juo pilsneriä enää ikinä. Ei se sovi hänelle yhtään. Siinä äiti oli kyllä oikeassa.