Viskontit sekä etsivä Jarmo

Jarmo oli ystävällinen ja melko kiltti poika. Joskus harvoin tuli kylläkin huudettua tai mekastettua. Ei hän kovin usein kuitenkaan ollut häiriöksi. Sunnuntaisin hän häiritsi tuskin milloinkaan. Mutta eräs inhottava piirre oli Jarmossa. Hän ei ikinä löytänyt mitään, ainakaan äitinsä mukaan. Lisäksi Jarmo halusi kuitenkin ottaa kaiken aina mukaansa, ainakin isosiskonsa mukaan.

Oli keskiviikko ja 12. lokakuuta, kun Jarmo tuli aamupalapöytää kohden.

- Äiti, missä on minun paita?

- Mihin sinä riisuit sen eilen?

- Vessaan.

- No sitten se on siellä.

Jarmo meni vessaan.

- Ei se paita ole täällä.

- Katso nyt tarkemmin.

- Ei se ole.

Äiti laahusti vessaan.

- Jarmo, ota nyt silmä käteesi! Tuossahan se paita on viskottuna etunurkkaan. Miten joku voi olla noin umpisokea?

Jarmo puki paidan murheellisena.

- Äiti?

- No?

- Missä on minun housut?

- Ne sinä jätit Hannan lattialle. Hae sieltä.

Jarmo meni Hannan luokse. Samalla housut tiputettiin hänen käteensä.

- Siinä. Ole hyvä, ei tarvii kato ettiä.

- Kiitti.

Jarmo puki housut. Hanna teki aamukuumeisesti läksyjä, aikaa oli bussin lähtöön vielä vartti. Hannan hyllyllä oli kiva pino lehtiä. Jarmo tutki muutamia. Lehtien välissä oli jännä kirje. Jarmo yritti tavata korttia, missä oli sydämenkuva. Mutta sitten Hanna-tulivuoresta alkoi purkaus.

-ULOS TÄÄLTÄ JA NÄPIT IRTI MUN TAVAROISTA. SÄÄ AINA PENGOT KAIKKEA JA KUSKAAT KAIKEN VEKS JA SIT HUKKAAT NE JOHONKIN JA KUKA VAAN VOI LÖYTÄÄ NE MISTÄ VAAN...

ja pam, ovi on sulkeutunut. Sisko huusi aika kovaa. Jarmolla soi korvat.

- Älä Jarmo huuata sitä.

- En mää tahallani.

- Se nyt vielä puuttuis.

Jarmo istui pöytään ja söi paikalle ilmaantuneesta lautasesta ja lusikasta mysliä ja kylmää maitoa. Ikkunalaudalla oli jokin uusi paketti. Se keskeytti hyvin alkaneen syömisen. Jarmo siirtyi paketin luokse ja avasi sitä varovasti. Olipa kivoja ruuveja. Pussia oli mukava käännellä ja tunnustella. Äkkiä koko nippu valahti jostakin lattialle kovalla kilinällä. Ruuveja ja nauloja pomppi kaappien alle, puutappeja vieri ihan kodinhoitohuoneen viemärikaivoon asti. Omalla tavallaan aika hienoa. Mutta sitten...

- EI voi olla totta! SYÖ NYT SE AAMUPALA. Ikean kaapin kasaaminen jäänee! Sinäkös nuo osat tänään etsit, vai mitä!

- Älä äiti huuda. Minä haen ne heti...

Jarmo kääntyi äkisti, jolloin kukka putosi ikkunalaudalta. Yllättävän paljon multaa ja siruja.

-ULOS! Pysy hetki siellä. EDES HETKI!

Kerrostalossa tämä oli toki helpommin sanottu kuin tehty. Jarmo nosti tyynyjä sivuun ja siirtyi lasitetulle parvekkeelle murjottamaan.

Jarmon näki kattoantennin laidalta kaksi hyvin pientä viskonttia. Ehkä ne olivat lähinnä tontun näköisiä, mutta kevyitä, melko läpinäkyviä ja ainakin hyvin hilpeitä. Toinen viskonteista sanoi toiselle:

- Näetkös veliseni?

- Näen. Näetkös sinä?

- Näen. Kuuletkos sinä veliseni?

- Kuulen. Kuuletkos sinä?

- Kuulen. Jarmo nyyhkii. Tunnetkos sinä veliseni?

- Tunnen. Tunnetkos sinä?

- Tunnen. Koivet kattoon!

- Koivet kattoon!

- Kaviot pystyyn!

- Tassut yhteen!

- Näin me sidomme tämänkin lyhteen!

Viskontit iskivät pikku tassunsa yhteen niin että terävät kipinät sinkosivat ilmaan ja jäivät leijumaan talon ympärille. Ja silloin niiden voimasta oudot mielikuvat saattoivat pulpahtaa taustakvartaalista olevaisen puolelle. Viskontit naurahtivat ja lensivät tuulen mukana katolta pois.

Jarmo palasi sisälle. Äiti tuijotti hiljaa Ikean hyllyä, joka oli itsekseen noussut pystyyn seinälle ja tuoksui minttusuklaalle ja eukalyptukselle. Äiti tuijotti kaappia harmaana.

- Äiti, minusta se haisee juuri oikeanlaiselta.

Hanna ryntäsi huoneestaan ulos.

- Huone yhtäkkiä räjähti.

Jarmo siirtyi Hannan perässä Hannan huoneeseen. Todellakin, kaikki tavarat olivat pudonneet lattialle.

- Mitä oikein tapahtui?

Hanna vain tuijotti huonetta.

- En minä tiedä. Ne kaikki vain tuli kerralla alas.

Hetken oli hiljaista. Äiti tuli lasten viereen.

- Minun pitää kuitenkin löytää koulureppu, bussi tulee ihan kohta, totesi Hanna.

Äkkiä Jarmo tunsi kädessään jotakin, ja kurkisti varovasti. Keskellä kättä oli nätti ruskea silmä. Olipas se hieno!

- Äiti katso!

Äiti rääkäisi ja meni kalmankalpeaksi. Hanna tuijotti kättä hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten:

- Täällä tapahtuu nyt jotain outoa.

Jarmo käänsi kättään kohti tavarakasaa, ja heti hän tunsi näkevänsä, missä koulureppu oli. Hän käveli viivasuoraan huoneen etuneljännekseen ja veti repun esiin kolmen kirjan alta.

- Tässä. Mitäs muuta saisi olla?

Hanna toipui nyt nopeasti.

- Rakkauskirje?

- Helppoa. Tässä.

Hanna sujautti kirjeen nopeasti reppuun. Äitikin piristyi tämän nähdessään horteesta.

Äidin kalmankalpeus alkoi väistyä. Sen tilalle tuli tummanpunaa, mikä kai kieli jonkin sortin ärtymyksestä.

- No, missäs muuten on ne minun eilen kadonneet silmälasit?

Jarmo kaivoi ne esiin huoneen sekamelskasta.

- Täälläkö nekin oli ? No Jarmo, missäs on se kadonnut lompakko?

Senkin Jarmo veti kasasta. Äiti mulkaisi Hannaa ja punastui lisää. Hanna levitteli käsiään.

- Missäs ovat ne kaikki kadonneet passit?

Ne löysi ruskea silmä kukkaruukusta.

- Kolmet kadonneet avaimet?

Jarmo haki ne äidin tyynyn päältä.

- Hukkunut lottovoitto?

Onneksi etsiminen oli tosi helppoa. Sehän oli toki pesukoneen rummussa kuivana.

- Viisi kadonnutta kenkäparia?

No ne oli keskellä aamiaispöytää rivissä, tosi helppoa.

- Hukkunut ulkoilutakki?

Löytyi tietysti Hannan huoneesta.

- Missäs ovat Jarmo ne ensi loman lentoliput?

Verhojen takanahan ne olivat salalokerossa. Äiti raapi päätään. Jarmo näytti ruskeaa räpyttelevää silmäänsä äidille.

- Äiti, en minä niitä ole kätkenyt, eikä Hannakaan. Mutta älä sure, koska nyt ne on löydetty. Ja äiti, minä olen iloinen nyt. Minä löydän mitä vaan, mikä on hyvä juttu..

- Luetkos sinä muka vielä ajatuksenikin? Älä nyt kai sellaista edes väitä.

- En minä lue niitä, silmän avulla minä näen ne.

- No näetkös sen avulla missä on tulossa Hannan koulubussi?

Jarmo käänsi kättään.

- Shellin luona se on nyt punaisissa valoissa. Ruuhkaa on oikealla kaistalla. Ja Hanna muuten huijasi. Sen mahassa ei ole mitään. Aamupala on syömättä. Enkä minä ole paholaisen kätyri, ite Hanna oot kökkö isosisko.

Hanna meni tulipunaiseksi kasvoiltaan. Äiti jatkoi kyselyä.

- Koskas isä sitten tulee aamutöistä?

- Ei se tule. Sille tulee ylitöitä. Kotona se on vasta illalla 20.12. Ja äiti, ne ON ihan oikeita ylitöitä. Oikeasti.

- Mitä minä nyt sitten juuri nyt ajattelen?

- Ajattelet nyt yhtä aikaa lukua 234 ja mustikkapiirakkaa 12% kevytvaniljakastikkeella sekä villakoira Fifiä.

- Anna mun kaikki kestää! No sano nyt vielä sitten sekin milloin mummu kuolee. Se tästä enää puuttuu.

- Mummu kuolee jo ensi torstaina. Tulee aivoverenvuoto.

Nyt Hanna kirkaisi niin kovaa, että lasit helisi.

-TÄÄ EI OO TOTTA, TÄÄ EI OO TOTTA!

Kirkuna sammuttaa viskonttien kipinät, niin kuin se sammutttaa kaikki muutkin ilon leimahdukset. Ikean kaappi levisi saman tien laatikkoon ja mutterit pyörivät nurkkiin. Hannan huone ja radio palasivat ennalleen. Nätti ruskea silmä katosi Jarmon kädestä ja kadonneet tavarat katosivat kaikki uudelleen jonnekin. Oli hetken ihan hiljaista. Hiljaista oli muuten yllättäen vielä minuutin päästäkin.

Sitten Hanna lähti kouluun. Jarmo ja äiti etsivät yhdessä Ikean osat. Lentoliput löytyi samalla kaapin alta. Ennen kuin äiti lähti iltavuoroon, hän soitti varmuuden vuoksi hoitajan kotiin kahdeksi tunniksi. Hanna saisi hoitaa Jarmoa iltaan asti. Ikean kaapin äiti ja Jarmo kokosivat yhdessä. Isä tuli kotiin 20.12, minkä lapset huomasivat tarkoin.

Varhain torstaiaamuna äiti vei mummun sairaalan ensiapuun istumaan, vaikka mummu kovasti vastustelikin. Siellä aivoverenvuoto sitten alkoi. Pikaisen hoidon ansiosta mummulle jäi vain lievä kasvohalvaus, mikä nyki vielä vappunakin mummun leveää hymyä.

Ihme kyllä, Jarmo sai parempaa kohtelua perheeltään tästä eteenpäin. Hän oppi myös löytämään tavaroita. Hän nimittäin oli löytänyt uskon siihen, että hänellä oli kuin olikin kykyä nähdä asioita. Jos tavaraa ei näkynyt, hän kuvitteli rauhoittavan ruskean silmän oikeaan käteensä, mietti, ja seurasi ajatustaan. Oi, miten usein tavara löytyikin melkein sieltä, mistä hän oletti sen nähneensä! Jarmosta se oli lähes taikuutta.